Silmät peräpeilissä

Voe mahoton, että on taas kulutushysteerikko-treenivaatehörhö innoissaan. Juttelin treenivaatemieltymyksistäni viimeksi täällä, ja nykyään nyrkkisääntönä tuntuu olevan, että mitä räikeämmät, sitä paremmat.

Saikuttelin joskus kuukausi sitten pari päivää vatsakipuilujen takia, ja jostain syystä nettisurffailu oli lähestulkoon ainoa aktiviteetti, jota jaksoin harrastaa. Yleensä en tartu Facebookin feediin putoileviin sponsoroituihin mainoksiin, mutta tällä kertaa yksi onnistui kiinnittämään huomioni ja se oli menoa. Vai mitäpä sanotte näistä:

Nananananananana...

Tai näistä:

Jäätävän hienot!

Ja sitten tietysti kirsikka kakun päällä, eli housut, jotka saivat minut luopumaan en koskaan julkaise kuvia perseestäni -periaatteesta:

Siis niin järjettömän hauskat, että en ehkä kestä :D

Näyttivät kuvissa maailman loistavimmilta, ja olivat käytännössä vielä enemmän. Miinusta neljän viikon toimitusaika, joka alkoi tuntua nälkävuottakin pidemmältä. Lisäksi oikean koon valitseminen osoittautui liian suureksi haasteeksi: kokotaulukon mukaan näiden XXXL-pöksyjen olisi pitänyt olla minulle aavistuksen naftit, mutta ovat kuitenkin löysät vyötäröltä. Heitin koko köörin handwash only -varoituksesta huolimatta pesukoneeseen ja toivon, että kutistuisivat aavistuksen verran. Jos eivät, niin voisivat silti toimia crossailuhousuina - jalkatreeniä tai vauhtikestävyystunteja en uskalla kokeilla.

Tai ehkä vaan tilaan pienempänä, hmmm....

(Ja kun joku kuitenkin kysyy, niin lotusleggings.com. Mainitsen, koska ovat niin törkeän hienoja, ja vaikka mitä kivaa jäi vielä tilaamatta. Rahaa, mainetta tai kunniaa en tästä saa, ja housutkin maksoin itse.)

Asioita, joita kissani minulle opetti

Ole lähellä sitä, joka on sinulle hyvä.

Muista nauttia kesästä.

Aina ei tarvitse olla sosiaalinen.

Tee kotitöitä. Edes joskus.

Muista hullutella.

Matkusta tyylillä.

Jos löydät mieleisesi paikan, tee siitä omasi.

Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen.

Aina on hyvä hetki pienille päiväunille.

Ole utelias ja tee tutkimusmatkoja.

Huolehdi siitä, että villasukkia on aina saatavilla.

Suurin niistä on rakkaus.

In memoriam
Minni
04/1998 - 22.3.2017

Lupa jumpata (ja vähän levätäkin)

Parin viime viikon salitreeneissä on tullut eteen kiinnostava ilmiö. Nimittäin tämä:

Ei huvita. Yhtään. Treenit olen tehnyt ihan normaalisti, mutta minkään valtakunnan paloa en ole hommaan tuntenut. Ei toki sillä, että se aina olisi yhtä juhlaa ja ilotulitusta, mutta useimmiten fiilis on kuitenkin hyvä, osaava ja aikaansaava. Nyt olen tuijotellut peilejä, seiniä ja laitteita ja miettinyt, että onko pakko jos ei taho.

Kyseessä ei ole itselleni täysin uusi ilmiö; muutama vuosi sitten saliton kausi kesti yli puoli vuotta. Koska tällä hetkellä sellaiseen ei ns. ole varaa eikä haluakaan, päädyin (yli)analysoimaan kaikkea ja kaikkia.

Tuntuuko siltä, ettei huvittaisi liikkua ollenkaan, millään tavalla? Ei.
Tuntuuko fyysisesti väsyneeltä? Ei erityisemmin. Painoja ei ole tarvinnut radikaalisti laskea, ja kroppa tuntuu pystyvän samoihin asioihin kuin aiemminkin. Jaksaa kyllä, ja tekee ne asiat jotka pyydän.

Ongelma on siinä, että ei huvittaisi pyytää. Tai kuten mikkeliläisittäin sanotaan: kehtuuttaa. Mainitsin työkaverille kehtuutuksesta, ja sain vastapalloon kysymyksen, että keventelenkö treenejä koskaan muulloin kuin silloin, kun olen kipeä. Periaatteessa en. Joka ikinen viikko en ole tehnyt kolmea salitreeniä, mutta suurimman osan ajasta kyllä. Päälle sitten poukkoilujumpat, crossailut ja lenkit.

Suuri Oivallus taisi syntyä perjantain jalkatreenissä, kun katselin reiden loitontajalaitteessa istuvaa naista ja ajattelin, että voisinpa itsekin tehdä tuota liikettä.

Vaihda hyvä ihminen saliohjelmaa.

Kyseessä taitaa olla siis hivenen ärsyttävä, mutta kuitenkin vaaraton ilmiö nimeltä kyllästyminen. Samaa ohjelmaa on ilmeisesti nyt tehty riittävän kauan, kun ei vaan kiinnosta enää, enkä saa koko hommasta mitään irti. Olisihan tähän tietysti voinut herätä jo aiemminkin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. (Ja kyllä, menin siihen loitonnuslaitteeseen jo perjantaina.)

Lääkkeeksi määräsin itselleni salittoman viikon. Turha sinne on haukottelemaan mennä; ennemmin pidän pienen tauon ja toivon mukaan jatkan taas uudella innolla ja ohjelmalla. Koska täyslepoviikkoa en tunne kaipaavani, annan itselleni luvan jumpata, crossailla ja lenkkeillä sydämeni kyllyydestä. Tai jos siltä alkaa tuntua, vaikka kasvattaa sohvaa kiinni selkään.

Kuva: Pinterest

9 omituisuutta minusta

Ainakin Juliaihminen- ja Mua lemmitkö vielä, Kustaa -blogeissa on kerrottu faktoja kirjoittajista, joten miksen miekin kun muutkin. Haasteen alkuperäinen idea oli kai kertoa outoja faktoja, joten käytin hetkisen miettimällä, mitä omituisuuksia minusta löytyy. En liene mitenkään erityisen kummallinen, mutta josko näistä yhdeksästä edes muutama olisi sellaisia, joihin ihan jokainen ei voi samaistua :)

1) Olen semineuroottinen. Nukkumaan mennessä tai kotoa lähtiessä joudun tarkistamaan hellan ja kahvinkeittimen aina, vaikka kyseisiä laitteita ei olisi käytetty koko päivänä.

2) Semineuroottisuuteni näkyy osittain myös syömisessäni. Jos ruokana on vaikka kanaa ja keitettyjä perunoita + kurkkua ja paprikaa, niin näitä on oltava lautasella yhtä monta palaa. Tämä ei liity siihen, miten paljon/vähän "voi" syödä vaan siihen, että niitä nyt vaan on oltava sama määrä.

Ei ole sattumaa, että kurkkuja ja paprikoita on 6 molempia... Perunanpalasia en sentään laskenut.

  
3) Saan nostettua pikkuvarpaat viereisten varpaiden päälle auttamatta käsillä, ja pystyn kävelemään näin.

No problem.

  
4) En osaa viheltää tai puhaltaa purkkapalloja.

Problem.

5) En ole koskaan käynyt Linnanmäellä. Särkänniemessä kyllä, mutta en ole lapsenakaan ollut mikään huvipuistofani – johtuneeko siitä, että olen tyyppiä huutaa kurkku suorana jo possujunassa. Inhoan korkeita paikkoja ja pää alaspäin olemista, joten vaihtoehdoiksi jäivät lähinnä törmäilyautot ja Hurveli. Pyöritystä sen sijaan kestän (kestin?) hyvin, ja kävin yhden Särkänniemi-visiitin aikana Hurvelissa 8 kertaa putkeen.

6) Silmäni valuvat nykyään valtoimenaan vettä joka kerta, kun nauran yhtään kovempaa. Tämä raivostuttava vaiva ilmestyi kuin tyhjästä muutama vuosi sitten, ja tämän takia esim. stand up -keikoille menen mieluummin ilman ripsiväriä.

7) Minulla on hyvä numeromuisti, ja päähäni jäävät suht vaivatta esim. EAN-koodit. Puhelinnumerot sen sijaan tuottavat vaikeuksia.

8) En osaa kävellä korkokengillä. Korkkarit olisivat supernaiselliset ja kauniita kenkiä on kiva kuolata, mutta en voi ymmärtää, miten joku onnistuu kävelemään sellaisilla taittamatta nilkkaansa.

9) Alitajuntani on löytänyt tavan kertoa, milloin olen unohtanut jotain tärkeää: näen aina stressaantuneena saman unen. Unessa olen entisessä työpaikassani ns. valvojana, eli viimeisenä paikalla. Joka kerta olen unohtanut tehdä jotain, ja yleensä herään siihen, kun sanon ääneen ”taas mie unohdin”. Koskaan unesta ei käy selville unohdettu asia, mutta nähtyäni ko. unen osaan lähteä kaivelemaan, ja yleensä lopulta keksinkin, mistä on kyse.

Entäs te? Jos innostutte, niin ilmiantakaa postauksenne kommenttikenttään :)

Mitä kuuluu?

Hei vaan hei! Mitä teille kuuluu?

Vasta viime viikolla taisin miettiä itsekseni, että ei olekaan hetkeen tullut pidettyä ihan kunnon löysäilyviikkoa. En sitä ole jotenkin osannut kaivatakaan, mutta jossain takaraivossa nakutti, että kroppa voisi tykätä joskus vähän useammasta kuin yhdestä lepopäivästä viikossa.

Minun tomumajani on siitä ovela kettu, että jos en itse ymmärrä hidastaa tahtia ajoissa, se kyllä pistää ennen pitkää stopin. Yleensä tämä on tapahtunut flunssan muodossa, mutta tällä kertaa kävi toisin. Maanantaiksi pakkasin tuttuun tapaan salikassin mukaan töihin, mutta jouduin lopulta tulemaan häntä koipien välissä kotiin. Vatsaan koski, ja iltaa kohti kipu äityi niin inhottavaksi, että piti ihan muutama kyynelkin tirauttaa. Oletin tulossa olevan vanhan kunnon syöksy-yrjötaudin, joten ilmoitin töihin, että huilaan kotona pari päivää.

Huuto-oksennukset jäivät väliin, mutta vatsa suuttui melkeinpä kaikesta, mitä söin. Kahtena iltana kaava oli sama: viiden aikoihin ruokaa, seitsemältä alkoi kipuilu ja hellitti nukkumaan mennessä kymmenen maissa. Keskiviikkona tämä ei enää toistunut, joten torstaina menin takaisin töihin. Tällä hetkellä tilanne on semiok; eilen tunnin crossailut ja tänään aamulla jalkatreeni, ja äsken vajaan parin tunnin kipuilut.

No, seuraillaan tilannetta.

Mitäs muuta? Halusin tulla jaarittelemaan muutaman sanan tästä viikosta, ja vilkaisin puhelimen kuvagalleriaa kuvituskuvien toivossa. Jostain syystä kuvattavat tai kuvaaminen ei ollut päällimmäisenä mielessä, mutta yhden söpöläisen ikuistin alkuviikosta:

Söin töihin tarkoitettuja eväitä lounaaksi, tällä kertaa kanakeittoa. Tuoksui ilmeisesti kissankin nenään hyvältä, sillä se istua nakotti vieressä sohvalla koko ruokailun ajan, tuijotti keittoastiaa herkeämättä ja kehräsi. En sentään syö elukan kanssa samaan aikaan samasta astiasta, mutta lopetettuani annoin höpöläiselle luvan maistaa. Hyvää tuntui olevan.

Ensi viikko onkin outo ja jännä. Outo siksi, että isäntä lähtee kertausharjoituksiin, ja minun olisi osattava nukkua yksin (tai kissan kanssa, jos Hänen Majesteettinsa suo minulle seuransa) muutama yö. Jännää taas siksi, että työasialogistisesti on noin 25% mahdollisuus sille, että tapahtuu jotain todella, todella, TODELLA loistavaa. Suoranaisesti tämä ei liity minuun (en ole vaihtamassa työpaikkaa), eikä ole oikeastaan minun asiani tästä raportoidakaan. Mutta tekisi kyllä toteutuessaan minusta aivan suunnattoman iloisen. Haha, eikö olekin raivostuttavaa? :) Nooh, jos asia etenee haluttuun suuntaan, niin todennäköisesti tekin kuulette tästä joskus myöhemmin.

Ja ainiin! Bongasin tänään yhden varman kevään merkin. En puhu tällä kertaa auringonpaisteesta tai pidentyneestä päivästä (vaikka nekin toki herättävät minut eloon), vaan siitä, että linnunmunakarkit ovat ilmestyneet Prisman irtokarkkilaareihin:

Namnam.

Voikaa hyvin ja viettäkää ihkupihku viikonloppu!