Mietin, mitä teille kertoisin tästä päivästä. Päätin sitten, että annan Facebookiin tehdyn päivityksen puhua puolestaan.
Kuvan kissa liittyy tapaukseen. Kantokopassa nukkuminen ei ole ongelma, mutta sussiunaa kun johonkin pitäisi lähteä.
Että semmosta. Luojan kiitos tämä päivä on ohi, ja kissojen rauhoittuneesta käytöksestä päätellen puolessa vuodessa rakennetusta luottamuksestakaan ei ole tuhottu ihan kaikkea.
Pääsin tiistaina taas käymään tukkatohtorini Tiinan luona. Mieli teki jotain piristystä, mutta olin aika totaalikyllästynyt tuohon huitulaani (= vaalennettu hiusosio, johon viime vuonna kokeiltiin magentaa, tummempaa punaista jne). Ajatuksena se on siis ihan hirmu kiva, mutta rrrrrrrasittaa kun kaikki värit pakenevat siitä reilussa viikossa. Olin siis jo henkisesti valmistautunut joko yksiväriseen tummaan tai ajamaan pään kaljuksi.
Vaan koskapa Tiina on maailman paras ja ihanin, hänellä oli jo ratkaisu valmiina: lainatukka! Tiina oli löytänyt kätköistään muutaman sopivan mittaisen vaalean hiuspidennyspätkän, jotka pystyi värjäämään halutun väriseksi. Pinkki-magentaahan sen tietysti piti olla, ja lopputulos on kyllä ihan superkiva :)
Hello lovers <3
Piristys in the making. Hämärässä kuvattuna väri ei ole sinne päinkään.
Tumma pohjaväri päässä samalla, kun lisähuituloita värjättiin.
Lisäkkeet ovat siis omissa hiuksissani kiinni teipeillä. Ainut miinus tässä hommassa on oma ohut tukka, jonka kanssa saa välillä olla semitarkkana, etteivät vaaleat teipinlipareet paista alta... Noh, ehkä se on uhraus, jonka olen valmis tekemään.
Ooh mikä väri <3
Oh so smooth.
Pari pesukertaa on takana, ja ihan hyvältä näyttää vielä. Lisäkkeissä värin pitäisi kestää paremmin kuin omassa tukassani, mutta en ajatellut pidätellä hengitystäni vaan ostaa varmuudeksi kaappiin Colormaskia. Joka tapauksessa tykkään kovasti :)
Niin. Tänään on kulunut 9 kuukautta pikkuveljeni kuolemasta. Kuukauden 12. päivä ei ole ollut entisensä huhtikuun jälkeen, mutta uskon, että ajan myötä lopetan laskemisen kuukausissa ja siirryn vuosiin. Vielä se 12. päivä on kuitenkin vaikea, ja joka kuukausi se pääsee vähän yllättämään. Onko siitä muka jo niin kauan? Kohta siitä on jo vuosi, vaikka ihan äskenhän se vasta tapahtui.
Ajatus on jotenkin hirveän ristiriitainen. Toisaalta tunnen jonkinlaista helpottuneisuutta siitä, että olen selvinnyt hengissä ja järjissäni jo näin pitkään. Toisaalta tuntuu epäreilulta, että maailma on kehdannut jatkaa pyörimistä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta niinhän se taitaa olla, että aina tulee huominen vaikka kuinka karmealta tuntuisi. Jostain luin lohduttavan ajatuksen: ne perseimmätkin päivät kestävät vain 24 tuntia.
Missä sitten mennään tällä hetkellä? En muista surutyön vaiheita nimeltä, mutta luulisin olevani hyväksyntävaiheessa. Hyväksymistä ovat edesauttaneet muutamatkin asiat; pääasiassa se, että tiedän tapahtuneen olleen veljen oma valinta ja tahto. En halua käydä läpi yksityiskohtia, mutta jo alkukesästä tuli ilmi asioita, jotka puoltavat tätä näkemystä. Kyseessä ei ollut enää mikään hätähuuto tai huomionhakuisuus, vaan voimakas tahto lähteä täältä pois. Se on jollain kieroutuneella tavalla helpottavaa; tapahtunut ei ollut vahinko vaan tarkasti suunniteltu teko. Ja jos ihminen niin kovasti tahtoo täältä pois, hänet on päästettävä.
Vaikeita päiviä ja hetkiä on vielä aika paljonkin, mutta enää suru ei määritä jokaisen päivän jokaista minuuttia. Pystyn näkemään maailmassa ja elämässä myös paljon hyvää. Olen käsitellyt asiaa paljon, mutta paljon on myös käsittelemättä - joskus myöhemmin saattaisi olla hyödyllistä käydä viimeistä kymmentä vuotta läpi vaikka ihan ammattilaisenkin kanssa. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.
Olen tehnyt sisälleni laatikon, jossa säilytän tapahtuneeseen ja veljeeni liittyviä muistoja. Tämä on tietoinen päätös: en halua ajatella asiaa koko ajan, jotta pystyn toimimaan normaalielämässäni. Tuolta laatikosta ne muistot ja tapahtumat putkahtelevat mieleen yksi kerrallaan, ja kun näin tapahtuu, päätän siinä hetkessä, mitä kyseiselle muistolle teen. Joskus muisto on hyvä ja saa hymyilemään, ja silloin annan ajatuksille vallan. Tällaiset muistot saavat temmeltää vapaasti ja niillä on paikka sydämessäni aina. Joskus muisto on huono, ja silloin annan sen palata mieleen, jonka jälkeen päästän siitä irti. Huonoille muistoille en halua jättää tilaa, joten ne on laskettava menemään.
Silloin tällöin mieleen hiipii liian kivulias asia, joka on vielä työnnettävä takaisin laatikkoon. Silloin puhun mielessäni muistolle kuin ihmiselle: en voi ajatella sinua nyt, mutta lupaan ajatella heti, kun hetki on oikea. Tällaisille ajatuksille on varattava oma aikansa ja paikkansa, ja mieluummin nenäliinapaketti käden ulottuville. Emme enää koskaan halaa. Olen selvinnyt kohta yhdestä vuodesta, mutta näitä on edessä vielä kymmeniä. Tämä on oikeasti lopullista.
En osaa vielä sanoa milloin, mutta joskus tuo laatikko tulee olemaan tyhjä. Hyvät muistot jäävät elämään vapaasti, huonojen annan mennä. Kivuliaimmat käsittelen yksi kerrallaan, hyväksyn ne osaksi itseäni ja luotan siihen, että ne tekevät minusta supernaisen.
Hei vaan hei! Viime vuoden yhtenä tavoitteenani oli kirjoittaa päivä kanssani -postaus, mutta se jäi tekemättä. Pääasiassa varmaan siksi, että ketä kiinnostaa :D Mutta toiseen suuntaan ajateltuna: omasta mielestäni tällaisia on hauska lukea muiden blogeista, joten kokeillaan nyt sitten itsekin. Luvassa täyttä elämää, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tai sitten ei, mutta eräs lauantai kuitenkin.
8.45 Huomenta! Kissat ovat olleet jo pari tuntia sitä mieltä, että olisi aika nousta, mutta luovutamme vieressäni nukkuneen miehen kanssa vasta nyt. Haaveilen lähes joka viikko siitä, että voisin joku aamu nukkua vaikka klo 10 asti. Mikäänhän sitä ei teoriassa estä (korvatulpat on keksitty), mutta tähän mennessä unta ei ole ikinä riittänyt niin pitkään. Siispä ylös aloittamaan aamu nauruterapialla: kissat ovat aamupuhteikseen siirtäneet keittiön toista mattoa reilun metrin verran, heittäneet lehtipinon alas sohvapöydältä ja kantaneet yhden bujoiluun käyttämäni tarra-arkin ruokakuppiensa luo. Yöllä jo nousin kertaalleen sammuttamaan tv:n, kun mestarit saivat sen päälle singottuaan kaukosäätimen lattialle.
Aamupalaksi luonnonjugurtista, marjoista, avokadosta, leseistä ja mehukeitosta suristeltu pirtelö, pari riisikakkua päällisineen ja pari kananmunanvalkuaista. Aamuohjelmia ja laiskaa heräilyä.
11.30 Lähtö kauppaan. Käymme isännän kanssa pääsääntöisesti kerran viikossa kaupassa, ja tarvittaessa jompikumpi hakee keskellä viikkoa täydennyksen, joka koostuu yleensä mustikoista, avokadoista, tuorejuustosta tms. Systeemi toimii meillä, sillä viikon eväät ja osa iltaruuista askarrellaan valmiiksi jo sunnuntaina. Näin vapautuu käyttöön useampi arki-ilta, eikä tarvitse mennä nälkäisenä kauppaan miettimään, että mitähän tänään syötäisiin.
13.30 Ruokaa naamariin. Tämän viikonlopun lounaat hoidetaan salaattisetillä, joka omalta osaltani tarkoittaa jääsalaattia, kurkkua, ananasta, valkosipulimaustettuja krutonkeja ja grillattua kanaa. Koko komeus koristellaan paprikamajoneesilla. Jälkiruuaksi Lidlin brownie-donitsi, ja ruokailu suoritetaan perinteisesti sohvapöydän ääressä Netflixiä tuijottaen.
14.30 Nukuttaisi niin maan penteleesti, mutta olen jo päättänyt mennä salille, joten päikkärit jäävät tältä päivältä väliin. Kaukonäköisesti pakkaan aina salikassin valmiiksi edellisenä päivänä ja otan treenivaatteet valmiiksi odottamaan, niin kynnys lähtemiseen pienenee entisestään.
15.00-16.20 Jalkapuntti crossailuineen. Kroppa tuntuu aavistuksen väsyneeltä joten tänään ei revitellä tai tavoitella enkkoja, mutta voimaa riittää kuitenkin peruspuurtamiseen.
16.30 Infrapunasaunaan! En edes muista, milloin olen viimeksi käynyt. Isäntä on töissä ja kiirettä kotiin ei ole, joten otan tilaisuudesta isoisän (eiku).
17.10 40 minuutin saunomisen jälkeen kiinnostavimmat naistenlehden jutut on luettu ja hikoiluttaa niin, että naama ihan konkreettisesti valuu rinnuksille. Käyn suihkussa ja päätän jähin pelossa jättää hiukset kuivaamatta - ihan hirveää se pelkkä vaatteiden päälle pungertaminenkin nihkeälle iholle. Huppu päähän ja autolle; kotimatkalla ehtii kuunnella n. kaksi biisiä joten matkamusiikiksi valikoituu pari tämän hetken lempparia:
Kotiin ajaessa raukean olon katkaisee hetkeksi yksittäinen no voi nyt perkele!!, kun kaksi mustiin pukeutunutta jalankulkijaa päättää ylittää kadun kaukana suojatiestä, pimeässä, räntäsateessa ja kahteen suuntaan kulkevien autojen välistä. Ihan kiva jos et arvosta omaa henkeäsi, mutta minä en viitsisi ajaa kenenkään yli.
17.45 Kotona. Kassien purkamista, kissoille ruokaa, itselle välipalaa (Lidlin 100% luomukaurasydän for the win), päivän tapahtumien kirjaamista ylös postausta varten, pyykkejä kuivumaan.
18.30 Lysähdän sohvalle aikomuksenani nousta siitä enää vessaan, laittamaan ruokaa tai siirtyäkseni sänkyyn. N. klo 20 taion yhden lemppariruuistani eli paistan jauhelihaa ja pekonia pannulla, kaadan päälle kaurakermaa ja vähän ketsuppia, ja keitän soosin seuraksi pastaa. Gluteeniton penne toimii muuten yllättävän hyvin, enkä osaa enää edes kaivata muuta.
Loppuilta sujuu rattoisasti Grey Sloan Memorialin henkilökunnan seurassa. Tilasin 13. kauden dvd-boksin männä viikolla, jotta voisin katsoa Ruutu+-palvelusta katsomatta jääneet jaksot ennen 14. kauden starttaamista. Venyttelen päivän treenistä väsähtäneitä jalkoja ja avaan Maraboun suklaaboksin, jonka löysin Prismasta puoleen hintaan. Score.
22.40 Isäntä kotiutuu töistä ja olen ylpeä itsestäni, kun jaksoin sinnitellä näin "myöhään" hereillä.
23.00 Pehmeiden lakanoiden kutsu käy liian voimakkaaksi ja päätän siirtyä vällyjen väliin lukemaan Cecelia Ahernin Lyrebirdiä. Yksi parhaista fiiliksistä maailmassa on muuten se, kun saa käydä nukkumaan tietäen, ettei seuraavana aamuna tarvitse herätä kellonsoittoon tai muutenkaan liian aikaisin. Voi rauhassa lukea kunnes silmät alkavat luppasta, ja häilyä unen ja valveen rajamailla tietämättä, onko enää oikeastaan edes hereillä. Ah. Hyvää yötä!
Ku muutkin ni miekii. Muutamassa blogissa on tullut vastaan viime vuoden top 5 -listaus, joten pitihän se sellainen kaivaa analytiikan syövereistä itsekin. Statistiikkaa on itse asiassa mielenkiintoista seurata, vaikkei blogini millään mittarilla ole kärkisijoja nähnytkään. On hauska nähdä, mitkä postaukset ottavat pyrähdyksiä ja mitkä eivät niinkään kiinnosta. Ja on myös liikuttavaa nähdä, että muutamat löytävät tänne niinäkin päivinä kun en postaa. Olette ihania <3
On jotenkin hassua, että vaikka olen suhteellisen köpsä kokki enkä todellakaan ratsasta uniikeilla resepteillä tai laadukkailla ruokakuvilla, top 5 -listan sijoista kolme kuuluu ruoka ja juoma -kategorian postauksille. Toisaalta jokaisen postauksen otsikossa on mainittu sana helppo, joten ilmeisesti teitä ei-niin-viitseliäitä ruuanlaittajia on muitakin.
Ruuaksi bataattivuokaa ja jälkkäriksi riisisuklaata, vai kuinka? Tämä on siis ihan oikeasti maailman helpointa tehdä; ainesosia on kaksi, ne sotketaan yhteen ja jäähdytetään. Ja kun toinen ainesosa on suklaa, on aika vaikea mennä vikaan.
Ruuan ohella teitä on kiinnostanut pikkuveljeni kuolema ja siihen liittyen surutyöni. Mikä on toisaalta hyväkin asia. Oma suru tuntuu ajoittain niin musertavalta, epäreilulta ja turhalta, että sille on vaikea keksiä merkitystä. En kirjoita asiasta saadakseni klikkauksia, vaan purkaakseni sydäntäni ja toisaalta siksi, että tiedän siellä ruudun toisella puolella olevan muitakin saman kaltaisia kohtaloita. En ole avannut tapahtuman taustoja kovinkaan paljon enkä tee sitä nytkään, mutta tiedän, ettei oma perheeni ole todellakaan ainoa tilastojen surulliselle puolelle päätynyt perhe. Jos yksikin ihminen saa aiheeseen liittyvistä teksteistäni jotain irti, suremisellani on merkitys eikä se ole turhaa.
Lisää ruokaa! Tämä viikonloppumättö on tosi hyvää, mutta on jostain syystä unohtunut meidän residenssin ruokalistalta kokonaan. Täytyypä taas muistaa jonakin viikonloppuna.
Kuten totesin postauksessakin, niin eihän siihen voi. Olen ollut muutamissa hautajaisissa elämäni aikana ja ovathan ne aina olleet surullisia tilaisuuksia, mutta oman pikkuveljen (tai lapsen tai lapsenlapsen) viimeiselle matkalle saattaminen on asia, jota en kenellekään soisi. Siinä on jotain niin kamalan väärää niin monella tasolla, että sitä on vaikea käsittää. Se vie voimat, särkee sydämen ja muuttaa ihmistä lopullisesti.
Eli kyllä, päivä oli kokonaisuudessaan aivan kammottava, vaikka tilaisuus kaunis olikin. Toisaalta se opetti minulle jotakin hurjan arvokasta myös minusta itsestäni: olen vahvempi ja sitkeämpi kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan.
Sellaista te olette viime vuonna lukeneet. Pyrin kehittymään bloggaajana myös tänä vuonna ja toivon, että pysytte mukana kelkassani :)
