Toukokuu kuvina

Minulla oli joskus kunnianhimoinen tavoite blogata useamman kerran viikossa. Sitten kerran viikossa. Sitten muutaman kerran kuussa. Nooh, kai tämä kerran kuussakin on säännöllinen tahti, vaikkei tosin ihan sitä, mihin olen pyrkinyt. Viime viikkoina on vaan pitänyt tunnustaa, että kun työrintamalla yksi isompi projekti vaatii täyttä keskittymistä koko päivän ajan ja usein on tarvinnut mennä aiemmin tai lähteä myöhemmin, kotona neljän jälkeen avattu läppäri on tullut suljettua koskemattomana nukkumaan mennessä.

Ne hetket, jolloin olen ehtinyt ajatella bloggaamista, olen valmistellut blogin tulevaa muuttoa. Paikka ei vieläkään ole lukkoon lyöty, mutta olen siirtänyt tekstejä talteen. 27.6. sopimukseni starboxilaisena päättyy, ja sen jälkeen blogini todennäköisesti häviää portaalista. Vanhoja tekstejä siirrellessä ja lueskellessa on kuitenkin taas muistunut mieleen, että ainakin ajoittain olen nauttinut kirjoittamisesta valtavasti - kokonaan bloggaajaura tuskin siis päättyy. Ja kunhan blogin seuraava osoite on selvillä, tulen kyllä kertomaan sen teillekin. Teitä nimittäin statistiikan mukaan käy täällä edelleen päivittäin, ja olen siitä hämmentyneen kiitollinen. Ja pahoillani, että olette tehneet turhia visiittejä.

Pitkien alkujorinoiden jälkeen niihin kuviin :)

Vappupäivänä kävimme isännän kanssa Ramin Konditorian brunssilla. Oli jokaisen pennin väärti, eikä vähiten sen takia, että jälkiruoaksi oli konditorian itsetehtyä jäätelöä, jota sai buffet-tyyliin kauhoa kuppiin itse.

 
On hämmentävä ajatus, että tästä jee lenkillä hupparissa ilman takkia -päivästä on aikaa vain kuukausi. Toukokuussa on tullut kroolailtua omassa hiessään, ja olen rakastanut joka hetkeä.

Töissä kysyttiin, haluaisiko joku käydä hätäensiapu-kurssin. Agitoin kollegan mukaani, ja kävimme opettelemassa 4 tunnin ajan arvokkaita taitoja. Toivottavasti en ikinä tarvitse niitä käytännössä.

Jokaisen kampaajareissun jälkeen on otettava kuva. Jos ei muuten niin edes siksi, että kerran muutamassa kuukaudessa tukkani on päivän ajan sileä.

Luonnon kesähepeniin pukeutuminen on upeaa katseltavaa, ja tuo vaaleanvihreä on niin hengästyttävän kaunis, ettei mitään rajaa.

Helatorstain helteillä istutin kesäkukat. Tämän istutuksen olen tainnut jo onnistua tappamaan, muut ovat vielä toistaiseksi hengissä ja voivat hyvin.

Viivi-kissamme rakastaa käpertyä peittojen mutkiin ja etsiytyy välillä muutenkin piiloon. Tämä keittiönmattoviritys oli koomisuudessaan aika liikuttava <3

Juvan ABC:ltä saa nykyään Arnoldsin donitseja. Onneksi isäntä käy silloin tällöin työreissuilla Savonlinnassa :)

Kuluva Vain elämää -kausi on taas syventänyt ihkutussuhdettani Aki Tykkiin ja Happikseen. Tämän kuvan taisin jakaa Instagramin storyssa jollain "hietkin pyyhitään Happoradioon" -lohkaisulla.

Mikkelin lähettyvillä pääsee joka vuosi katsomaan, kun lehmät lasketaan kesälaitumelle. En ole ennen käynyt ko. tapahtumaa ihmettelemässä, mutta tänä vuonna sattui sopimaan aikatauluihin. Ammujen lisäksi nähtävillä oli tällaisia kavereita :)

Tämän kuvan syy oli kaihdinten väleistä tulviva valkoinen valo - vastavalossa ei tarvitse edes filttereitä.

Viime viikonloppuna grillasimme burgeripihvejä ja kanafileitä, ja työnsimme ne Herlevin hyvien burgerisämpylöiden väliin. Ei huono.

Tämä kuva kiteyttääkin sitten kuluneen viikon tunnelmat. En ole ollut kunnon flunssassa puoleentoista vuoteen, joten kai se oli jo aikakin. Tappelin kyllä vastaan kaikilla mahdollisilla itsehoitovalmisteilla, mutta viikon puolivälissä olisi silti tehnyt mieli repiä puolet naamasta ja hengitysteistä irti. En muistanutkaan, miten v-mäistä on lenssuilla.

Tämä kuva löysi tiensä Instragramiin saatesanoin "flunssan hyvä puoli: ei energiaa tehdä muuta kuin maata auringossa takapihalla". Valohoitoa onkin tullut otettua useampana päivänä, ja iloiseksi yllätyksekseni olen päivettynytkin vähän. Toukokuu on muutenkin ollut niin järjettömän ihana ja kesäinen, etten ehkä kestä. Vieläköhän tätä lämpöä riittäisi heinäkuun loma-ajallekin?

Alkavan viikon sääennuste ei juuri rohkaise, mutta ei anneta sen häiritä. Nauttikaa alkaneesta kesästä, tyypit!

Huhtikuun puhelinkuvat

Hyvää toukokuuta, tyypit! Ulos katsoessa ei heti tulisi mieleen, että kesä on melkein täällä, mutta ei anneta sen häiritä. Sateinen arkipyhä on loistava tilaisuus käydä läpi puhelimen kuvasaldo huhtikuulta, joten tässäpä jälleen muutaman otoksen verran kuvasaastetta.

Säästä huolimatta jätskikausi on virallisesti avattu. Pirkan Amppari on maailman paras mehujää, ja viikonloppuna söin ensimmäisen Super Toffeen sitten teini-iän. Olin itkeä onnesta kun kuulin, että kyseinen jätski tulee uudelleen myyntiin, eikä tarvinnut pettyä - ihan yhtä hyvää se oli kuin silloin 2000-luvun alussakin (?).

Kissoja on aina mukava kuvata :) Lumikinosten kadottua ikkunoiden takaa lapsoset ovat hoksanneet, että kaikista asunnon ikkunoista pääsee hyvin tähystämään ohikulkevia autoja, naapureita, koiria, lintuja ja mörköjä.

Reilut pari viikkoa sitten vietin synttäreitäni. Sain isännältä lahjaksi valmiiksi maksetun hieronnan, kasan yksiä lempparikarkkejani ja hotelliaamiaisen Sokos Hotel Vaakunassa. Synttärikakkupalaset hain Ramin Konditoriasta, ja tuo tryffelikakku vie kyllä kielen mennessään.

Huhtikuussa tein elämäni ensimmäistä kertaa Rocky Roadia. Ensimmäinen koe-erä salty caramel -versiota oli niin jäätävän hyvää, että tein sitä myös töihin synttäreiden aikaan. Samalla kokeilin minttuista versiota eli Pätkis-paloja ja Marianne crushia, eikä jäänyt syömättä sekään.

Asetin vuoden alussa itselleni tavoitteeksi 120 salitreeniä vuonna 2018, ja neljän kuukauden jälkeen ollaan tasan aikataulussa. Jeij. Lisäksi saan värittää yhden käsipainon joka treenin jälkeen!

Alkukuusta käytin autoni huollossa, ja lysti kustansi liki tonnin. Ihan nätistihän tuo tosin kiilsi pesun jäljiltä... Huomenna on muuten tiedossa tuulilasin korjauskeikka, kun kolmisen viikkoa sitten kaksi viikkoa vanhaan lasiin napsahti jonkun sankarin nasta. Kaiken itsehillintäni käyttäen jätän tämän vaan tähän, enkä kommentoi asiaa enempää.

Äidin serkku löysi vanhempiensa taloa siivotessaan oikean blast from the past -muinaisaarteen ja lähetti sen minulle: äitini papalleen lähettämän kirjeen ja kuvan minusta. Kirje on 31 vuotta sitten lähetetty, kuva 33 vuotta sitten otettu. Oli kohtuullisen hauskaa lukea, kuinka Annia ei voi yhtään jättää yksin mihinkään kun se kiipeilee joka paikkaan.

Voin sanoa elämäni aikana fanittaneeni kahta bändiä: toinen oli teini-iän ihkutus Hanson, ja toinen on koko aikuisiän kestänyt lämmin suhde laulu- ja soitinyhtye Happoradioon. Olen katsonut kaikki Vain elämää -kaudet ja odottanut Aki Tykin osallistumista yhtä kauan kuin sarjaa on tehty, ja tällä kaudella toiveeni toteutui. Sillä äänellä voisi laulaa vaikka puhelinluetteloa, ja kuuntelisin sitäkin helposti levyllisen.

Eilen vietettiin isännän kanssa vappua käymällä keilaamassa. Mikä lie vahinko sattui, kun onnistuin voittamaan :)

*****************

Siinäpä se, huhtikuu. Mainitsemisen arvoista voisi olla lisäksi se, että loppukuusta irtisanoin bloggaajasopimukseni Starboxin kanssa. Blogi ei (todennäköisesti) lopeta vaan muuttaa, mutta en vaan vielä ole päättänyt, minne. Tässä on kuitenkin pari kuukautta aikaa miettiä seuraavaa siirtoa, joten palaan kyllä asiaan, kun aihe on aavistuksen ajankohtaisempi.

Aurinkoa kevääseenne, syökää paljon jätskiä :)

34 asiaa, joita en ole oivaltanut elämästä

Tänään on 34. syntymäpäiväni. Yleensä syntymäpäivien lähettyvillä taitaa olla tapana kertoa, mitä kaikkea on oppinut ja oivaltanut elämästä. Ikuisena vastarannan kiiskinä ajattelin kertoa teille 34 asiaa, joita en ole oppinut tai oivaltanut elämästä. Sellaisia asioita siis, jotka joidenkin normien mukaan pitäisi osata/ymmärtää/tietää. Kuvituksena satunnaisotanta minusta eri vuosina.

1. En osaa viheltää.
2. En osaa puhaltaa purkkapalloja. (Luulen, että tämä liittyy jotenkin edelliseen kohtaan.)
3. En juo kahvia.
4. En tykkää kermakakuista, koska en kestä sitä, miltä kermavaahto tuntuu suussa.

1985

5. En tykkää cokiksesta. Join sitä lapsena siihen asti, kunnes löysin tölkin kyljestä sanan kasviuutejuoma. En osaa sanoa miksi, mutta vielä tänä päivänäkin tuo sana ällöttää.
6. En ole koskaan kokeillut rullaluistelua.
7. En ole opetellut laskettelemaan. Kokeilin kerran, ja tultuani puolisyöksyä rinnettä alas ja kaaduttuani niin että sukset irtosivat jaloista, totesin, että onneksi on muitakin harrastusmahdollisuuksia.
8. En ole koskaan katsonut yhtään Bond-, Harry Potter-, Star Wars- tai Taru Sormusten Herrasta -leffaa kokonaan.
9. En ole käynyt Linnanmäellä.

1992

10. En ole käynyt Korkeasaaressa.
11. En tunne minkäänlaista intohimoa mitään penkkiurheilulajia kohtaan.
12. En ole koskaan erityisesti viihtynyt huvipuistoissa, sillä pelkään korkeita paikkoja ja pää alaspäin olemista.
13. En tykkää juustokakuista.
14. En osaa taskuparkkeerata, tai ainakin siinä kestää k-a-u-a-n.
15. En tykkää sipulista (koostumus), mutta tykkään sipulinmakuisista asioista (sipsit, lohkoperunat ym.)
16. En vieläkään ymmärrä, miten koskaan pääsin lukion historian kursseista läpi.

1997

17. En osaa kävellä korkokengillä.
18. En ole koskaan maistanut sushia.
19. En tykännyt koulussa maantiedosta, joten nykyään olen maailman huonoin sijoittamaan maita kartalle.

2002

20. En fanittanut Spice Girlsiä tai BSB:tä (Hanson for the win).
21. En ole koskaan osannut tehdä kärrynpyörää.
22. En ole lukenut Tuntematonta sotilasta, Harry Pottereita, Taru Sormusten Herrasta -trilogiaa tai Seitsemää Veljestä.

23. En tunnista kovinkaan monta lintu- tai kasvilajia.
24. En lapsena tunnustanut vanhemmilleni, että olisin halunnut harrastaa tanssia. Kaduttaa edelleen.
25. En ole antanut hiihtämiselle toista mahdollisuutta koulun liikuntatuntien jälkeen.

2008

26. En tykkää hoitaa asioita puhelimessa.
27. En sisusta kotia vuodenaikojen mukaan.

2009

28. En osaa haaveilla.
29. En osaa sijoittaa lähivuosien tapahtumia aikajanalle, ja ajantajuni on luokattoman huono.
30. En ole koskaan ollut kunnolla humalassa.

31. En ole vieläkään sinut kroppani kanssa.
32. En juo punaviiniä.
33. En onnistu muiden ottamissa valokuvissa.
34. En tiedä, mikä minusta tulee isona.

Kovin lohdullista, eikö?

Vuosi päivästä, joka pudotti polvilleen

Olen kirjoittanut surusta suhteellisen paljon, mutta ajattelin kirjoittaa vielä kerran - ikään kuin sulkeakseni ympyrän. Toki tämänkin jälkeen asiaan tulee varmasti viittauksia sivulauseissa tai rivien väleissä, mutta ajattelin, että tämä voisi olla viimeinen pelkkään suruun ja surutyöhön keskittyvä teksti. Suru on osa minua mutta ei yhtä kuin minä, ja olen muutakin kuin se nainen, jonka veli teki itsemurhan. Annan toki jatkossakin suremiselle tilaa silloin kun se sitä tarvitsee, mutta koen, että pikkuhiljaa alkaa olla aika tuuppia surua lempeästi hieman taaemmas.

Eilen tuli siis kuluneeksi tasan vuosi pikkuveljen itsemurhasta. Päivä oli aika hirveä ja sujui odotusten mukaan; kävin vollottamassa niin äidin, isän ja äitipuolen kuin isovanhempienkin luona. Asia on tavattoman kipeä vielä meille kaikille, vaikka parhaamme mukaan elämmekin eteenpäin.

Oikeastaan koko viikko on ollut aika rankka. Minua ovat kiusanneet flashbackit vuoden takaa - sattumanvaraiset tapahtumat sattumanvaraisina ajankohtina. Jokainen on tuntunut lapioniskulta naamaan ja salvannut hetkeksi hengityksen. Muistikuva veljen lähettämästä, viimeisestä tekstiviestistä. Se hetki, kun luin viestin pari tuntia myöhemmin ja vastasin siihen ymmärtämättä, että viesti oli viimeinen ja oli jo liian myöhäistä. Muistikuva puhelusta äidille, kun sain suruviestin. Muistikuva siunauspäivästä; käsi äidin harteilla, papin liikutuksesta kyyneltyneet silmät, minä lukemassa velipuolen, isän ja äitipuolen värssyjä arkulla, kun he eivät itse siihen kyenneet. Hautajaisväki saattamassa veljeä autolle, auringonpaiste, kauniit kukkalaitteet.

Auringonpaiste. Se toi vähän lohtua eiliseen päivään ja muistutti siitä, että elämä jatkuu. Onneksi ei ole loka- tai marraskuu, pimeys olisi tehnyt päivästä vielä sietämättömämmän. Heräsin aamulla aikaisin, enkä saanut enää nukutuksi. Lähdimme aamutoimien jälkeen äidin kanssa käymään haudalla; ensin sytytimme lyhtyihin kynttilät ja kävimme vielä hakemassa kukkakaupasta ruukkukukan. Voi kun sää voisit edes huiskuttaa meille, äiti sanoi kivelle. Hetken päästä alkoi kuulua kaakatusta, ja näimme seitsemän joutsenen ylilennon. Uskokoon jokainen mihin uskoo, mutta minusta tuo oli hemmetin hieno huiskutus.

Niin, elämä jatkuu. Erilaisena toki, mutta jatkuu kuitenkin. Itsessäni huomaan silloin tällöin tiettyjä muutoksia: osaan edelleen nauraa hölmöillekin asioille, mutta kun olen ajatuksissani, olen vakavampi. Huumorintajua on edelleen, mutta ehkä se on erilaista. Ja ehkä en vielä edes tiedosta, millä kaikilla tavoin tämä elämiseeni ja olemiseeni vaikuttaa. Joskus mietin, että veljen aikuiselämän vaikeuksien takiako en ole vielä hankkinut jälkikasvua. Kun on nähnyt, että vanhempi voi tehdä ns. kaiken oikein ja mennä perse edellä puuhun lukemattomia kertoja, eikä silti pysty pelastamaan lastaan maailmalta, se ahdistaa aika tavalla. Mitä, jos en pystyisikään suojelemaan omaa jälkikasvuani maailmaa vastaan?

The best way to get over it is to get over it. Näin sanottiin läheisen menettämisestä eräässä tv-sarjassa. En suomentaisi tuota yli pääsemiseksi, mutta allekirjoitan sen, että surusta selviää parhaiten selviämällä. Jokainen taipuu kun tarpeeksi taittaa ja jotkut päivät pudottavat polvilleen, mutta matkaa on jatkettava, vaikka miten olisivat polvet ja sielu ruvella.

Tervetuloa siis, tulevaisuus. Otan sinut kiitollisuudella vastaan, sillä pahemmaksikaan tämä ei enää muutu.

Jumalten herkku: Salty Caramel Rocky Road

Lauantai-iltaa! Koska viikonloput ovat herkuttelua varten, kokeilin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni tehdä rocky roadia. Ei ollut vaikeaa, ja lopputulos niin törkeän hyvää, että itkettää.

Oikeassa elämässä rocky roadiin tulee yleensä vaahtokarkkeja, mutta itse en niistä tykkää. Ja vähän luulen, että vaahtiksia lisäämällä lopputuloksesta tulisi niin makea, että hampaat sulaisivat suuhun. Tässä kuitenkin tämä meille kädettömille kokeille sopiva ohje:

Salty Caramel Rocky Road

400 g Fazerin sinistä tai muuta maitosuklaata (tai no, suklaata)
sopivasti Omar-karkkeja tai muuta kermatoffeeta
pari kourallista suolapähkinöitä

Sulata suklaa vesihauteessa, ja kaada leivinpaperilla vuorattuun vuokaan/pellille. Pilko kermatoffeet sopivan pieniksi palasiksi (itse leikkasin Omarit kuuteen osaan) ja rouhi suolapähkinät. Heittele toffeet ja pähkinärouhe suklaan päälle suloiseen sekamelskaan.

Laita tuotoksesi pakastimeen n. puoleksi tunniksi tai kunnes suklaa on kunnolla jähmettynyt. Leikkaa terävällä veitsellä sopivan kokoisiksi paloiksi. Säilytä jääkaapissa.

Ja eiku syömään. Seuraavaksi voisi kokeilla esim. Pätkis-paloja, kuivattuja vadelmia, manteleita, riisimuroja...

Maaliskuun puhelinkuvat

Hei vaan hei! Hiljaista on ollut tällä tontilla, mutta täällä ollaan edelleen. Useamman kerran on tehnyt hirveästi mieli kirjoittaa, mutta en ole saanut mitään aikaiseksi. Jostain syystä tunnen tästä(kin) hommasta nykyään jonkinlaisia paineita; onko sisältö tarpeeksi kiinnostavaa, kuvat tarpeeksi hyviä, kappaleet oikein jaoteltu ja otsikoitu ja kiinnostaako tämä nyt oikeasti ketään. Joka kerran olen lopulta tullut siihen tulokseen, että vastaus useampaan em. kysymyksistä on ei.

Eipä tässä laadulla päästä tälläkään kertaa keulimaan, mutta esitellään nyt kuitenkin viime kuukauden ajalta kertynyt puhelimen gallerian sisältö :)

Alkukuusta meillä oli konsernin parin yrityksen yhteinen, kaksipäiväinen markkinointipalaveri, johon kuului myös liikunnallinen aktiviteetti. Pääsin kokeilemaan curlingia ensimmäistä kertaa ikinä, ja pahoin pelkään, että toista kertaa ei ihan heti tule. Ihan hauskaa se sinänsä oli, mutta valtaosa ajasta meni keskittyessä siihen, ettei pannuta kovin pahasti. Curling-kentälle mennessä toiseen kenkään laitetaan vielä liukupohja, ja kun ei se toisenkaan tasapohjaisen popottimen pohja kitkallaan suorastaan loistamaan päässyt, niin aika huteraa oli eteneminen. Eikä ole muuten aikoihin ollut yhtä pätevä olo kuin tuolloin, kun päivän asuun kuuluivat tarralenkkarit ja kypärä.

Samaisella reissulla kävimme myös parin kollegan kanssa lumikenkäilemässä, ja ihan meinasi tulla läskille hiki. Maisemat olivat kauniita, ja laji yksinkertaisuudessaan yllättävän rankka. Suurin taistelu taidettiin kuitenkin käydä heti alkuun, kun piti keksiä, miten nuo hilavitkuttimet saa kiinni kenkiin.

Viivi ilmaisi mielipiteensä mamman reissuun lähdöstä. // Vallulle ehti tulla reissun aikana äitiä ikävä, ja mussu torkkui vaatepinoni päällä. // Olemme hankkineet karvahanureille kaksi erilaista pehmopetiä - money well spent. // Rakkaushetki Viivuskan kanssa - lueskelin sängyllä, ja lapsonen viihtyi säärieni välissä rapsutettavana. // Viikonloppuisin lasten lempipaikka on sänky. // Hankimme muutama viikko sitten Furminator-harjan, ja paluuta ei ole.

Loppukuusta kävin Suomen Ensiapukoulutuksen järjestämällä työsuojelun ja -hyvinvoinnin kurssilla. Tarjoilutkin olivat kohdallaan <3 // Fazerin Geisha-jäätelö pääsi testiin ja petyin. Fazerina for the win! // Yksi myyntipäälliköistämme tietää Pätkis-fiksaationi, ja muisti minua muutamalla patukalla kiitokseksi "erinomaisesta excelöinnistä".

Keväällä alan pikkuhiljaa heräillä eloon, ja lisääntynyt valo alkaa houkutella myös ulkoilemaan. Näin kauniisti paistoi aurinko eräänä päivänä vielä 18.30 aikoihin. // Sain isännältä joululahjaksi lahjakortin urheiluliikkeeseen, ja hankin Icebugit. Paras hankinta koskaan. // Lampi lenkkireitin varrella. Tästä löytyy nyt kuvat jokaisena vuodenaikana, ja kesällä tuo on kauneimmillaan. // Auringonlasku kotitaloyhtiön kattojen yllä.

Treffi-ilta, eli vakioannos vakioravintolassa + standuppia. // Michael Winslow, jonka koko parituntista showta tuli tuijotettua lähes suu auki. Käsittämätön tyyppi. // Tämän kuvan lisäsin Instagramiin kevään ensimmäisenä kunnolla aurinkoisena päivänä saatesanoin "When it's all sunny and beautiful outside but nap is life." Tuona aurinkoisena viikonloppuna kaverit julkaisivat aurinkolasikuvia järven jäältä, minä nukuin päikkärit. // Päätin jo helmikuussa, että haluan pääsiäiseksi ison Kinder-munan. Sellainen odotti Kiirastorstaina keittiön pöydällä, kun tulin töistä <3

Mitä teille kuuluu?

Autoilija-Anni

Olen pääsääntöisesti hyvinkin rauhallinen ihminen. Sen lisäksi olen mielestäni ihan ok kuski. Minulla on siis oma auto, jota osaan käsitellä ihan kohtuullisen hyvin. En suostu ajamaan suurkaupungeissa, mutta tutuilla kulmilla pärjään oikein hyvin. En kaahaa mutta pidän järkevät tilannenopeudet, huomioin kevyen liikenteen parhaani mukaan ja käsittelen autoa nätisti.

Minun ja autoni suhteessa on kuitenkin yksi ongelma. Raha. Ymmärrän kyllä, että yksityisautoiluun menee rahaa: tankkaaminen on no problem, kausihuollot, katsastukset ja muut samoin. Mutta. Olisihan se nyt ihan hemmetin hienoa, että saisi joskus elämässään lähteä autohuoltoliikkeestä ajatellen, että no tämäpä meni kivasti.

Käytin siis autoni eilen kausihuollossa. Merkkiliike lähestyi minua muutama viikko sitten tarjouslappusella, jonka sitten päätin käyttää hyväkseni. Kausihuolto ja katsastus samalla keikalla - kuinka kätevää. Ajattelin, että kaiken järjen mukaan lasku pysähtyy parinsadan euron tienoille.

Pysähtyihän se 167 euroon. Mutta ei tää auto ole katsastuskunnossa, sanoi huoltosetä. Ja sitten alkoi tulla tekstiä. Parin kohdan jälkeen sanoin stop, ja kävin hakemassa miehen pihalta kuuntelemaan. Pää pyörällä ja kiukunkyyneleitä vastaan taistellen kuuntelin noin sadankolmentoistatuhannen kohdan mittaisen listan siitä, mitä kaikkea pitäisi korjata. Sain nielaistua miten helevetissä tästä kioskista ei ikinä pääse ulos hyväntuulisena -tyyppisen tuiskahduksen, kun eihän se sen sedän vika ollut. Kai.

Kuva: Pinterest

Kaikki kohdat yhteen ynnättynä laskun loppusumma tulee olemaan karvan yli tonnin. Että kiitoksia vaan nyt oikein kovasti paljon.

Elämäni miehet eli mies ja isä ovat ns. tolkun immeisiä, ja osaavat suhtautua asioihin järjellä. Kuluvia osia ja ei tälle nyt voi mitään. Huollettava on. Ihan normaalia tämä, sattuu vaan nyt useampi osa pettämään samaan aikaan.

Minun tolkkuni loppui n. 500 euron kohdalla, ja olisin halunnut ajaa koslani lähimmän uimarannan laiturilta järveen. (Harmi, että taitavat kaikki olla vielä jäässä.)

Kotimatkalla iski raivoitku, ja se jatkui vielä pitkään kotonakin. En tiedä miksi, mutta jostain syystä autoon työnnetty raha menee joka ikinen kerta tunteisiin. Ehkä siksi, että olisi ollut muutakin käyttöä. Ehkä siksi, että pettymys heinäkuulle haaveillun lomareissun mahdollisesta menetyksestä löi vasten kasvoja.

Näin vuorokauden hengittelyn jälkeen asia ei tunnu enää maailmanlopulta. Pakkohan se on saada kärry kuntoon, ja isä lupasi osallistua huhtikuussa 34 vuotta täyttävän tyttärensä synttäreiden kunniaksi remontin kustannuksiin.

Mutta silti. Tuhat perhanan euroa. Sanokaa nyt, etten ole auton aiheuttamien kustannusten suhteen ainoa Raivo-Raija?