I can has vielä yhdet treenitrikoot?

Pikainen moi! Töissä on alkanut vuoden kovin sesonki, joka tarkoittaa myös omalta osaltani sitä, että on pitänyt ottaa toinenkin käsi pois taskusta. Puhelin ja sähköposti huutavat vuoron perään ja ajoittain meinaa vähän vannekin kiristää päätä, joten blogi on jäänyt täysin oman onnensa nojaan.

Kovin pitkään en tälläkään kertaa ennätä jorisemaan, mutta totean sen verran, että rukouksiini on vihdoin vastattu. Olen metsästänyt hyvin istuvia, valumattomia ja ennen kaikkea kunnollisella vyötärönauhalla/kuminauhalla varustettuja treenihousuja siitä lähtien, kun kuminauhattomat lerputtimet ilmestyivät kauppoihin. Meitä mahakkaita ei taideta usein ajatella noita suunnitellessa - tai ainakaan minun päälläni moiset eivät pysy hyvällä tahdollakaan.

Vaan onneksi on olemassa poikkeuksia. Meillä tuntuu olevan työkaverin kanssa diili: hän bongailee loistavia treenivaatteita, ja minä kopion röyhkeästi idean. Tällä kertaa onni löytyi Fitnesstukusta:

Silkkaa rakkautta <3

Pinkkiä, mustaa ja kirahvia, voiko ihminen enempää toivoa? Ja se kunnollinen vyötärönauhakin löytyy, ah <3 Tässä ei siis ole kyseessä yhteistyö eikä maksettu mainos, vaan onnen hekuman huipulle nousseen treenarin vilpitön suositus. Jos kuosi nappaa ja jalassa pysyvät housut kiinnostavat, kokeilkaa ihmeessä.

Euro kippoon kilahtaa, kun tyttö reenilöihin vilahtaa

Postasin eilen kuvan Facebookiin tuolla otsikon tekstillä. Kuva oli siis tällainen:

Minulla on nyt neljättä vuotta käytössäni treenirahapurkki. Pöllin idean aikoinaan jostain treeniblogista, mutta en enää kuolemaksenikaan muista, mikä se blogi oli. Idea on joka tapauksessa hyvin yksinkertainen: laita treenien jälkeen syrjään valitsemasi summa rahaa, ja "tienaat" ikään kuin huomaamattasi. Speksit voi jokainen määritellä itse.

Itse valitsin summaksi euron, koska se on tarpeeksi pieni ollakseen ns. huomaamaton. Ikävä kyllä noita euroja ei kukaan ulkopuolinen lahjoita vaan ne on otettava omasta pussista, mutta tuota euron häviämistä ei edes huomaa. Ja eipähän se siis oikeasti mihinkään häviä, mutta ymmärtänette pointin.

Myös se, mikä määritellään treeniksi, on luonnollisesti jokaisen omassa harkinnassa. Itse olen päätynyt purkittamaan euron jokaisesta vähintään 30min kestävästä rupeamasta, johon tarvitaan treenivaatteet ja/tai -kengät. Pois lukien kotona telkkarin edessä harrastetut venyttelyt ja rullailut. Salipäivinä merkkaan Heiaheiaan crosstrainerin ja punttipuolen erikseen, mutta niistä tienaan vain yhden euron. Jos käyn kahden tunnin spinning-maratonissa, joka koostuu neljästä puolen tunnin teemapätkästä, saan yhden euron. Jos käyn samana päivänä (peräkkäin) tanssillisella tunnilla ja bodybalancessa, saan kaksi euroa.

Tämä toimii itselläni mainiosti myös siksi, että olen tilastonatsi ja kiinnostunut siitä, millaisia määriä vuoden aikana liikun. Toki Heiasta saa aiheesta osviittaa, mutta juurikin tuon crossailun ja puntteilun erittelyn takia kappalemäärät ovat siellä suurempia kuin todellisuudessa. Rahapurkin sisältö sen sijaan on kutakuinkin tarkka mittari, koska väittäisin muistavani euron purkittamisen 99% kerroista.

Eipä tätä pikkukikkaa voi verrata pyörän keksimiseen, mutta hauska tapa säästää huomaamattaan. Ja kun kyseessä on tavallaan raha jota ei ole itselle olemassa, ei tule paineita käyttää sitä väkisin johonkin järkevään. Hauskaa on myös seurata, miten rahamäärä elää eri vuosina: kahtena ensimmäisenä vuonna sain kasaan tasan saman määrän (218€), viime vuoden määrä ei ole tiedossa sillä tarve rahojen käyttämiselle tuli kesken vuoden. Eilen oli tämän vuoden 100. treenini, eli jos pysyn myös loppuvuoden terveenä, tästä vuodesta voi hyvinkin tulla ennätyksellinen :)

Kamerareenilöitä, part 1

Onko väärin 32-vuotiaana tuntea itsensä kuin lapseksi karkkikaupassa? Sellainen fiilis on nimittäin ollut valloillaan siitä lähtien, kun tilasin itselleni synttärilahjaksi tämän:

Lupasin joskus pari kuukautta sitten töissä, että yritän pikkuhiljaa ottaa tuotekuvauksen haltuun. Tuota tavoitetta edistääkseni otin firman kameran pariksi viikonlopuksi lainaan - tämä oli rahanmenologistisista syistä kohtuullisen suuri virhe. "Mie halluun kanssa!"

Firman kamera on aika kovaa ja korkealta yli oman budjettikipurajani, mutta yllä olevan paketin hinta oli vielä jonkinlaisen sietokyvyn rajoissa. Siispä tilaus sisään - ilman minkäänlaista koulutusta, parin räpsimiskerran perusteella.

Mutta hei, tekemällä oppii, vai mitä? Joskus syksymmällä voisi katsella sillä silmällä esimerkiksi kansalaisopiston tarjontaa valokuvauskurssien saralla, ja siihen asti voin keskittyä hmm mitähän tästä tapahtuu -tyylisiin otoksiin. Joitakin perusasioita olen yrittänyt opiskella lukemalla interneetteristä, mutta jotenkin tuntuu, että parhaiten tuon taidon oppii nimenomaan tekemällä ja harjoittelemalla konkreettisesti.

Siispä kamera mukaan joka paikkaan minne kehtaa kantaa, ja askel kerrallaan opettamaan omaa silmää näkemään kauneutta ja kuvia ympäristössä. Ensimmäisen kameran kanssa toteutetun kävelylenkin saldo oli vajaa 70 kuvaa, joista muutaman voisin laittaa tähänkin:

Ei vielä pro-laatua, mutta siitä se lähtee :)

Maailman hienoimmat treenitopit

Tiedättekö sen tunteen, kun löytää jotain täysin omannäköistään? Olkoon se sitten vaatetta, sisustusjuttuja tai mitä tahansa. Harvoin tilaan mitään (varsinkaan vaatteita) valtameren takaa, ja vielä harvemmin suostun pukemaan päälleni tekstillä varustettua vaatekappaletta. Näistä en vaan päässyt ohi ostamatta:

Niin minua <3

Pitkästä aikaa tekstejä, joiden takana voin seistä 100-prosenttisesti :D Luulisi noilla raudan nousevan.

Täti on vähän väsynyt

Kävin eilen tekemässä jalkapuntin, ja jos aseella uhattaisiin, voisin tunnustaa kinostuskiikareiden olleen aikalailla hukassa. Olen siitä onnellisessa asemassa, että ihan rehellinen lorvikatarri iskee suhteellisen harvoin - nautin liikkumisesta ja saan siitä iloa, joten hyvinhyvin suuren osan ajasta treenailen oikein mielelläni. Eilen aamulla salikassin kanssa töihin lähtiessä mietin kuitenkin, että ööää onks pakko jos ei taho.

Tein crosstrainerilla normaalin vartin alkulämmittelyn, ja lämppäriliikkeen eli korokkeelle nousun kohdalla mietin taas, että entä jos ei halluu. Kaivelin kuitenkin jostain päälle pienen apinanraivon, ja tein kuin teinkin treenin loppuun. Voittajafiilis. Kun sitten mietin, että miksi ei kiinnosta, miksi väsyttää ja miksi ei rauta nouse, niin:

10 päivän putki

Oho. Pyrin pitämään 1-2 täyslepopäivää viikossa ja yleensä siten, että liikuntapäiviä tulee putkeen max. 5. Ei nyt ihan toteutunut kuluneen parin viikon aikana... Eiväthän nuo kävelylenkit mitään maratoneja ole, mutta itselleni suht reipastahtisia kuitenkin.

Joskus tosiaan käy tällainen "vahinko". Pakonomaisesta suorittamisesta ei ole kyse (paitsi ehkä vähän eilen), joskus vaan poukkoilu tuntuu niin mukavalta, että lepo meinaa unohtua tyystin.

Tänään on vuorossa vatsalihastreeniä stand upin muodossa parin ystävän seurassa, ja huomenna shoppailu-, syöminki- ja juoruiluterapiaa kolmannen ystävän kanssa. Treenitrikoot ajattelin jättää kaappiin parin päivän ajaksi, mutta sunnuntain bodyjamiin on kyllä päästävä :)

Leppoisaa viikonloppua muillekin!

Rakas Mikkelini

Olen jonkin aikaa pyöritellyt päässäni postausaihiota siitä, miksi tämä kaupunki on minulle niin tärkeä. Sitä on toisaalta hirveän vaikea selittää; toki täällä on paljon minulle tärkeitä ihmisiä, mutta myös jotain muuta selittämätöntä. Tästä ei siis tule kaupunkiesittelyä, enkä aio käydä läpi keskustan tarjontaa, harrastusmahdollisuuksia tai sen sellaista. Pääasiassa yritän avata sitä, miltä minusta täällä asuessa tuntuu.

Olen keskisuomalaisen, vajaan 20 000 asukkaan pikkukaupungin kasvatti. (Pakko tähän väliin mainita, että jouduin googlettamaan väkiluvun – kuntaliitosten myötä se on kasvanut, enkä ollut nykyisestä enää perillä. Kertonee jotain nykyisestä tunnesiteestä tai sen puutteesta…) Kävin lukion loppuun siellä, pidin välivuoden ja sen jälkeen pyrin muutamaankin eri kaupunkiin opiskelemaan. Mikkelin amk:sta löytyi omimmalta tuntunut koulutusala, joten olin vallan onnellinen päästessäni sisään. Olin parikymppinen, ja liikkeellä jaa miksipä ei, eihän sinne ole pakko jäädä -mentaliteetilla.

Jo opiskeluaikana Mikkeli tuntui kuitenkin hirveän omalta. Eihän tämä mikään metropoli ole, mutta jo silloin ennen kahta isompaa kauppakeskusta löysin täältä kaiken, mitä tarvitsin. Rakastin opiskeluaikaista kämppääni, vaikka kerrosnaapureina asuikin kaksi kuusikymppistä alkoholistia, jotka uhkasivat vuoropäivin tappaa toisensa kirveellä ja olla ikuisesti ystäviä. Minua eivät häiriköineet koskaan – tai no; kerran avustin toisen kotiinsa kun avain ei ollut osua lukkopesään, ja kerran yritin toisen kanssa keksiä, miksei poikansa ollut soittanut moneen päivään. Useampana sunnuntaina vakuutin pyhäpuvussaan hississä vastaan tulleelle tapaukselle, etteivät edellisen yön äänet olleet haitanneet nukkumistani.

Opiskelukaverini puhuivat usein menevänsä kämpilleen, minä menin jo silloin kotiin.

Sain opiskelut päätökseen, ja jonkin verran ennen koulun loppua päättyi myös jälkeenpäin ajateltuna melkoisen haitallinen ja hirvittävän kipeää tehnyt suhdeviritelmä. Jälkiviisaana ja etenkin vanhempana tekisin monta asiaa toisin, mutta tuolloin sitä vielä uskoi voivansa korjata toisen ihmisen. Kesän olin niin sanotusti tolkuttoman hajalla, mutta jostain syystä sain silloinkin kaupungista turvaa. Kävelin, kävelin ja kävelin. Kävin kahdesti päivässä kiertämässä saman lenkkireitin, ja pysähdyin joka kerran tuijottamaan pientä virtaavaa jokea. Äitiä tuli välillä ikävä, entistä kotikaupunkia ei.

Vuoden päästä aloin miettiä, olisiko lähempänä kotikontuja kuitenkin ollut parempi olla. Hain töihin ex-kotikaupunkia lähellä olevaan isompaan kaupunkiin ja pääsin. Sanoin heipat Mikkelille ja muutin. Muutaman kuukauden päästä aloin miettiä, että helvettiäkö minä tänne tulin. En ole kotonani, en kuulu tänne, ja oikeastaan olen yksinäisempi kuin koskaan. Mulla on koti-ikävä, totesin äidilleni, joka lohdutti, että tässähän tämä koti on 40 kilometrin päässä. Ei sinne, vaan Mikkeliin. Samoihin aikoihin tajusin, että olisihan se ex-työkaveri (nykyinen mies) ollut sittenkin ihan mukava, ja aloitin työnhakurumban uudelleen.

Syksyllä 2010 napsahti kohdalleen, ja mikkeliläistyin uudelleen. Työpaikka on vaihtunut sen jälkeen kerran, asunto samoin, mies ei kertaakaan. Kaupunki tuskin vaihtuu ainakaan toistaiseksi – aika paljon pitäisi mennä pieleen, että tuntisin tarvetta muuttaa. Rakastan tätä kaupunkia, sen kodikkuutta ja sen tuomaa tunnetta. Kun minulta kysytään kotikaupunkia, vastaan silmänräpäyksessä Mikkeli. Usein sitten joudun tarkentamaan, että niinno en mie kyllä täältä ole lähtöisin, mutta.

Miksi ihminen kadottaa tunnesiteen kotikaupunkiinsa? Omalla kohdallani todennäköisimmin siksi, ettei lapsuudenkotiani ole enää olemassa. Vanhempani ovat eronneet, isä uudelleen naimisissa ja molemmat asuvat talossa/asunnossa, jossa en ole koskaan itse asunut. Siellä ei ole mitään omaa, täällä kaikki on omaa. Perhekriisin osuessa kohdalle kaivoin viimeisetkin juurieni rippeet ex-kotikaupungista ja toin ne tänne, kai suojellakseni itseäni. Perhettä on mukava nähdä, mutta miten ihanaa on tulla takaisin kotiin. Myös tuon perhettämme kohdanneen helvetin aikoihin tunsin täällä turvaa – jokaisen heitetyn reissun jälkeen ahdistus rintalastassa hupeni sitä mukaa, mitä lähemmäksi Mikkeliä pääsin.

Niin kliseistä kuin se onkin, niin koti todella on siellä, missä sydänkin.

11 juttua minusta

Huomentapäivää! Pöllin röyhkeästi Pirtti ja piskit -blogista haasteentyngän, jonka ideana on siis kai kertoa 11 henkilökohtaisehkoa asiaa itsestään. Koska muutkin niin miekin, ja koska kukapa ei tykkäisi puhua itsestään, niin here goes:

1. Olen todella nirso ja ennakkoluuloinen ruuan ja ruoka-aineiden suhteen. En tykkää banaanista, tomaatista, sipulista, kahvista, kermavaahdosta, cokiksesta, kookoksesta, vaniljasta, kebabista ja ties mistä. Lisäksi olen maistamatta päättänyt, etten tykkää etanoista, mustekaloista sun muista iljetyksistä, sienistä jne.
2. Kun olen yksin kotona, laulan lähes koko ajan. Välillä ilman taustamusiikkia, välillä esimerkiksi Spotifyn tahtiin. "Harjoittelen" biisejä, joita voisin/haluaisin esittää joskus semijulkisesti vaikka karaokessa. En tosin koskaan uskalla.
3. Olen suhteellisen neuroottinen kotoa lähtijä silloin, kun kämppä jää jäljiltäni tyhjäksi. Oliko se kylppärin ulko-ovi varmasti kiinni, kahvinkeitin ja hella sammutettu, ovi lukossa...
4. Ajattelen usein englanniksi, ja pärjään kirjoitetulla englannilla mielestäni suhteellisen hyvin. Mutta jos joudun yllättäen puhumaan englantia joko livenä tai puhelimessa, kieli menee solmuun ja kuulostan Tommi Mäkiseltä.
5. En osaa viheltää enkä puhaltaa purkkapalloja. Sen sijaan pystyn nostamaan pikkuvarpaat viereisten varpaiden päälle auttamatta käsillä, ja ne pysyvät siinä niin kauan kuin haluan - pystyn myös kävelemään näin. Tämän taidon ansiosta sain lukion psykologianopettajalta lisänimen Apina.
6. Kääntämällä etu- ja sukunimeni ympäri nimekseni tulee Monni. Tämä lempinimi seurasi minua ala-asteen ensimmäiseltä lukion viimeiselle luokalle asti.
7. En pysty nykyään nauramaan niin, etteivät silmäni valuisi vettä. Enkä tarkoita mitään yhtä, viehkeää pientä kyyneltä vaan sivupalkissakin mainittua nauramista koko naamalla. Charming, I know.
8. Minulla on jonkinlainen fiksaatio numeroihin. Riittävän toistomäärän jälkeen alan muistaa ulkoa esimerkiksi EAN-koodeja, ja Postin jouluapulaisena ollessani muistin ulkoa koko Suomen postinumeroalueet (40-44 -alkuiset Jyväskylä ja lähialueet).
9. Haaveilen salaa kirjan kirjoittamisesta. En vaan yhtään tiedä, mistä se kertoisi.
10. Olen onnistunut skippaamaan kaikki Harry Potterit, Taru Sormusten Herrasta -trilogian, Seitsemän veljestä, Tuntemattoman sotilaan, James Bondit ja Game of Thronesin.
11. Olen soittanut 11 vuotta viulua. Itse soittamista ei ole ikävä, mutta taidolla soitettu jousimusiikki nostaa edelleen kylmät väreet pintaan. Näin muutama vuosi sitten Happoradion ja Mikkelin kaupunginorkesterin yhteiskonsertin, ja se oli Happis-fanille kutakuinkin hienointa, mitä voi olla olemassa.

Haasteen voi tästä poimia vapaasti ken haluaa; linkkailkaa kommentteihin jos innostutte tekemään paljastuksia :)

Kohti punaista kuontaloa - osa 2

Kirjoittelin noin kuukausi sitten projektista nimeltä tehhään miusta punapää. Vakkarikampaajani ei ole aiemmin pitänyt valikoimissaan Elumen-värejä, mutta harkitsee niiden ottamista käyttöön ja tarvitsi koekaniinin - enter Anni. Kuten kerroin aiemmassa postauksessa, olen aina halunnut kirkuvanpunaiset hiukset. Tuolloin projekti aloitettiin kokeilemalla, miten Elumenin väri käyttäytyy hiuksissani.

Kevyen värin purkamisen jälkeen - ensimmäisen Elumen-kerran jälkeen.

Väri tarttui hiuksiini ns. ihan kivasti, mutta lopputulos jäi kuitenkin jonkin verran "hailakkaammaksi" kuin olisin halunnut/odottanut. Elumenista sanotaan, että kerran väriaineen laittamisen jälkeen sitä on suhteellisen vaikea saada pois, ja sen ei pitäisi juurikaan haalistua. Kahden viikon päivittäisen pesun jälkeen hiukseni näyttivät tältä:

Punertaa juu, mutta punainen ei ole.

Olin luvannut raportoida värin pysymisestä tukkatohtorilleni, ja kuvan nähtyään hän totesi, että josko kokeillaan uudelleen. Sain ajan eiliselle päivälle, ja ensimmäisenä oli vuorossa hiusten vaalentaminen:

Viehättävää as hell :D

Vaalennuksen jälkeen kuontalo oli suhteellisen mielenkiintoisen näköinen, vai mitä olette mieltä? :D Löytyy vaaleaa, vaaleanruskeaa, hiirenharmaata ja paria erisävyistä oranssia.

Vaan sittenpä päästiinkin asiaan, ja sain hiusten tyveen punaisen kestovärin ja pituuksiin punaista Elumenia. Koko pään värjääminen Elumenilla tyveä myöten ei ole kovin suositeltavaa, sillä väriaine jämähtää ihoon aika tehokkaasti. Mutta siitä huolimatta lopputulos on aika kiva:

Punapää <3

Parturista poistui todella tyytyväinen punatukka :) Puhetta oli, että jossain vaiheessa kokeillaan vielä hieman syventää ja kirkastaa väriä, sillä punaisuudestaan huolimatta tämäkään ei vielä aivan täysin kohtaa sen ultimaattisen tavoitteeni kanssa. Mutta on siis jo todella lupaava alku, ja tykkään hurjasti. Nyt vaan toivotaan, ettei kaikki ihana puna valu pesuveden mukana lattiakaivoon, vaan saisin pitää pirtsakan kuontaloni pidempään.