Perunarieskakokeilu

Perunamuusin jämät jääkaapissa eikä viitsisi heittää roskiin? Tee perunarieskoja!

Neljällä aineksella on vaikea mennä vikaan. Toki sekin onnistuu, jos jättää rieskat raaoiksi :)

 

Perunarieskat

3 dl perunamuusia
1 tl suolaa
1 kananmuna
2-3 dl vehnä- tai ohrajauhoja

Vaivaa suola, muna ja jauhot muusiin. Tee taikinasta sopivia kekoja pellille, painele littanoiksi. Ota avuksi lusikka siinä vaiheessa, kun käsiin tarttuva taikina alkaa nyppiä. Ärsyynny myös lusikkaan tarttuvasta taikinasta.

Alkuperäisen ohjeen mukaan rieskoja olisi pitänyt paistaa 275 asteessa n. 8 minuuttia, mutta eihän meidän uunissa sellaisia lukemia ole. Paistoin näitä n. 250 asteessa hitusen päälle 10 minuuttia ja totesin, että ensi kerralla hieman pidempään.

Ihan hyvin upposivat Oivariinin ja possupaistin kaverina. Vielä herkumpia olisivat olleet täysin kypsinä :)

Jokainen aloittaa jostakin

Julkaistu Keskiviikko-lehdessä 20.9.2017. 
 

Otsikoin erään joulukuisen blogipostaukseni ”älä ole saliääliö”. Johtuneeko hivenen provosoivasta sanavalinnasta, mutta postaus on yksi luetuimpiani. Kirjoitin sen juuri ennen ”niiden” saapumista kuntosaleille, ja asia on näin syksylläkin ajankohtainen. Ilmiö lienee tuttu lähes kaikille kuntosalien vakioasiakkaille: kaksi kertaa vuodessa ”ne” tulevat.

”Ne” ovat kesän tai joulun jälkeen aloittavia uusia asiakkaita. Saattavat vaikuttaa hämmentyneiltä, tai seistä jonkun laitteen edessä kulmat kurtussa. Eivät välttämättä liiku salilla yhtä itsevarmasti kuin vuosia treenanneet, eivätkä osaa kaikkia kirjoittamattomia sääntöjä heti.

Sen sijaan, että ärsyyntyisi hetkellisesti ruuhkautuneesta lempisalista, voisi muistaa, että jokainen aloittaa jostakin. Neuvoin tammikuussa eräälle kanssatreenaajalle yhden laitteen säädöt, ja sain hämmentyneellä hymyllä ryyditetyn kiitoksen. Reaktiosta päätellen kyräily on edelleen yleisempää kuin ns. vieraanvaraisuus, mutta niinhän sen ei tarvitsisi olla. Eihän?

Reseptisuositus: Hertan Haminanpaisti

Ihanan Herkuttelijat-blogin Haminanpaisti keikkuu suosituimpien postauksien kärjessä, eikä suotta. Meidän residenssissä kokeiltiin kyseistä herkkua ensimmäistä (muttei taatusti viimeistä) kertaa toissa viikonloppuna. Teimme isomman satsin parilla pienellä muutoksella, mutta ai herrajjumala.

Siis voi taivas. Tykkään kyllä hampurilaisista ja pizzoista sun muista, mutta tämä oli kyllä heittämällä parasta ruokaa pitkään aikaan. Olisin voinut juoda tuota kastiketta vaikka mukista.

Viime viikonloppuna mieli teki taas mureaa liharuokaa, ja marketin tarjous-possufile päätyi ostoskärryyn. Naudanliha puuttui, mutta muuten noudatettiin (hunajaa lukuunottamatta) taas Hertan reseptiä. Liha palasiksi ja pannun kautta uunivuokaan, perään kaikki loput ainekset. Pari-kolme tuntia hellässä lämmössä ja eikun ääntä kohti.

Minä imuroin oman osuuteni perunamuusin kanssa, isännän annoksessa lisukkeena oli riisiä. Molempi parempi. Tehkää, kokeilkaa, syökää! Parasta ikinä, I promise.

Kehonhuoltokurssilla

Hei vaan kaverit! Onko kenelläkään muulla samaa ongelmaa, että salitreenien ja muun poukkoilun tiimellyksessä kehonhuolto meinaa välillä unohtua? Itse taisin kirjata alkuvuodesta ihan tavoitteeksi asti käydä ainakin kerran kuussa bodybalancessa tai jollain vastaavalla lempeällä tunnilla. Ja mites siinä sit kävikään... Balancessa olen käynyt viimeksi muistaakseni helmikuussa, köh.

Käyn sentään säännöllisesti hieronnassa. Kun murjojani Ruhasen Tia sitten vinkkasi pitävänsä alkusyksystä kehonhuoltokurssin, päätin vihdoin ottaa kissaa sarvista ja nostaa härän pöydälle. 1,5 tuntia neljänä sunnuntaina ei kuulostanut pahalta rastilta.

Tia on hyvinvoinnin moniottelija; kuntosalivalmentaja, fitness-valmentaja, wellness coach sekä koulutettu hieroja/urheiluhieroja. Noin muutamia mainitakseni.

Kurssia on takana nyt kaksi kertaa, ja voin jo tässä vaiheessa sanoa, että ei ole kurssimaksu mennyt hukkaan. Olemme jo opetelleet käyttämään keskivartalon tukilihaksia, tehneet tasapainoharjoituksia, rullailleet ja keppijumpanneet. Ei periaatteessa kuulosta sinänsä "miltään", mutta jo vain hiki virtaa ja löytyy ihan uusia lihaksia.

Vähillä välineillä pärjää.

Ensimmäisen tunnin jälkeen olkapäitä ja käsivarsia särki niin julmetusti, että lopulta menin nukkumaan särkylääkkeen voimin. Hetken ennätin jo miettiä, että mikä ihme noita käpäliä vaivaa kunnes muistin, että silloisella kerralla osa ajasta vietettiin konttausasennossa. Ilmeisesti olisi hitusen parannettavaa olkavarsien lihaksistossakin...

Kurssitilan oviteksti herätti kevyttä hilpeyttä osallistujissa :)

Vielä kaksi kertaa olisi siis jäljellä. Vaikka oma voimattomuus pistää välillä ärsyttämään, niin hyvin kyllä huomaa, että vastaavalle kurssille olisi tilausta jatkossakin. Kyllähän se olohuoneen nurkassa pönöttävä rulla aina silloin tällöin pääsee käyttöönkin asti, mutta jotenkin tuollainen ohjattu toiminta on silti ihan eri asia.

Voin siis hyvillä mielin suositella vastaavalle kurssille osallistumista ihan jokaiselle. Jonkinlaisesta liikuntataustasta on siinä mielessä hyötyä, että jotkut perusasiat/liikkeet on ehkä helpompi hoksata, mutta kurssit sopivat myös kyllä ihan aloittelijoillekin. Ja ilouutinen mikkeliläisille: tällaista hunajata on kuulemma tulossa lisää :) Tarkempia speksejä ei ole vielä tiedossa, mutta Tian fb-sivut kannattaa laittaa seurantaan. Nähdäänkö seuraavalla kurssilla?

Ihana Neitvuori

Meillä oli perjantaina firman ulkoiluiltapäivä. Työnantaja päätti alkuvuodesta, että osa tänä vuonna tehtävistä kiky-tunneista voidaan kuitata liikunta-/ulkoiluiltapäivällä, joten parin työkaverin kanssa järkkäsimme retken Anttolan lähellä sijaitsevalle Neitvuorelle. Mikkelin keskustasta matkaa kertyy vajaat 40 km, ja perille hurauttaa n. 45 minuutissa.

Neitvuoren reittikartta: luontoon.fi

Neitvuorelta löytyy useampikin eri reittivaihtoehto, ja mahdollisuus on patikoida 2-55 kilometriä. Meillä oli aikaa olla kohteessa vain reilut pari tuntia, joten reitiksi valikoitui tuo yllä olevassa kartassa näkyvä, karvan alle 4 kilometrin reitti. Matkan varrella kävimme hengästymässä käsittämättömän upeista maisemista kolmella eri näköalapaikalla, ja reitin loppupuolella paistoimme makkarat taukopaikan laavulla.

Heti parkkipaikan jälkeen löytyi määkiviä kavereita <3

Taukopaikalle vastaan tulleella työkaverilla oli mukanaan hurrrrja vahtikoirrra :)

Oli kyllä hieno reissu. Itsehän en ole tippaakaan hästäk #eräjorma, mutta tykkäsin tuolla metsässä rämpimisestä valtavasti. Alun kipuamisen aikana toki tuntui siltä, että kuolema korjaa tai vähintään taju lähtee, mutta onneksi koko reitti ei sentään ole pelkkää nousua. Tihkusadekaan ei haitannut, mustikoita sai syödä suoraan mättäiltä ja näköalapaikoilta avautuneet maisemat saivat tuntemaan itsensä todella pieneksi.

Seuraavalla kerralla voisi tosin mahdollisuuksien mukaan vaihtaa lenkkarit varrellisiin kenkiin, sillä penikkavammaisten säärten ulkosyrjille nuo nousut meinasivat tehdä vähän turhan höpöä. Putkirullasta, magnesiumista ja venyttelystä huolimatta ei tehnyt mieli vielä tänään lähteä uudelleen, mutta joskus sekin päivä varmasti tulee. Vahva suositus!

Viivi ja Wagner

Kuten reilu viikko sitten kerroin, meille muutti Mikkelin eläinsuojeluyhdistyksen pyörittämältä löytöeläintalolta kaksi kerrassaan hurmaavaa karvahanuria. Lupasin esitellä lapset teille heti, kun jonkinlaista kuvamateriaalia olisi käytettävissä, joten täältä pesee eli härifrån tvättas.

Rakkaat lapsoset, mamman murupullat Viivi ja Wagner :)

Wagner vasemmalla ja Viivi oikealla

Viime viikon perjantai oli hirveän jännittävä päivä näille kahdelle karvapyllylle. Lähtö löytöeläintaloltakaan ei sujunut täysin ongelmitta, kun Wagner ei olisi millään antanut hoitajien ottaa itseään kiinni. Pienimuotoisen sodan jälkeen molemmat kissalapset kuitenkin saatiin kantokoppiin, ja kotimatka saattoi alkaa.

Laskimme kersat vapaaksi kylppärissä, jotta hiekka-astiat olisivat ensimmäinen asia johon ne törmäävät. Kantokopasta poistuminen vaati molemmilta pienen harkinta-ajan, jonka jälkeen suunnaksi otettiin pimeä ja turvallinen sauna. Oli siinä sulaa sydän kerran jos toisenkin, kun kissat hakivat turvaa toisistaan ja kyhjöttivät kiukaan alla seinän vieressä kylki kyljessä <3

Muutaman tunnin päästä Viivi rohkaistui ensimmäisenä, ja kävi tekemässä tupatarkastuksen. Tämän jälkeen meni takaisin saunalle samalla naukuen, ja hetken päästä molemmat karvahanurit lähtivät yhdessä tutkimusmatkalle. Illalla jo vähän leikittiinkin porukalla.

Ruoka alkoi maistua ensimmäisestä aamusta alkaen, joskin muutama ensimmäinen ateria tarjoiltiin lapsosille erikseen. Wagner on huomattavasti tyttöystäväänsä arempi, joten ruokakuppi tökättiin nenän eteen sinne, missä W milloinkin sattui olemaan. Sunnuntaina kuitenkin syötiin jo ihan oikealta paikalta :) Molemmille kissoille maistuu ruoka yhtä hyvin; alkuun Viivi tosin oli nopeampi syöjä, ja ilman vahtimista olisi vetänyt napaansa Wagnerinkin ruuat. Wallu on kuitenkin kirinyt tahtia koko ajan, ja nykyään kupit tyhjenevät suunnilleen samalla vauhdilla.

Kissojen kotiutumista on ollut kertakaikkisen ihana seurata, kun molemmat rohkaistuvat päivä päivältä yhä enemmän. Ensimmäiset päivät vietettiin pääasiallisesti piilossa: Viivi hieman näkösällä tuolilla ruokapöydän alla, Wagner jomman kumman sohvan takana katseilta piilossa. Ulko-oven äänet ovat edelleen vähän jänniä, mutta totaalisen piiloon syöksytään enää vain harvoin (pyykkitelineen kantaminen huoneesta toiseen on tosin vielä liian pelottavaa).

Maailmassa riittää paljon ihmeteltävää; eteisen kokovartalopeili kiehtoo kumpaakin. Peilistä katsoo takaisin joku outo kaveri, jota ei sitten jostain syystä kuitenkaan löydy mistään. TV tarjoaa myös suurta viihdettä - Wagnerin lempilaji tuntuu olevan pesäpallo, Viivi taas seurasi eilen jalkapalloa yli puolen tunnin ajan. Ihmetouhua, kun sitä palloa ei saa kiinni, eikä niitä pelaajiakaan löydy tv:n takaa vaikka kuinka etsii...

Viivi ihmettelee jalkapallo-ottelua

Molemmat ovat kovin leikkisiä tapauksia, ja hankitut lelukepit ovat parasta mitä maa päällään kantaa. Tulin tilanneeksi sellaisen vinkuvan hiiri-kepin, joka on erityisesti Viivin ehdoton lemppari. Sattuneista syistä sen lelun käyttöä joutuu kuitenkin rajoittamaan, varsinkin öisin... Lelun paikka on ollut tv-tason vetolaatikossa, mutta viime yön jälkeen se on siirrettävä jonnekin muualle. Heräsimme nimittäin viiden aikaan infernaaliseen vinkunaan, ja ensin luulin tulleeni hulluksi. Lopulta nousin katsomaan mistä on kyse, niin siellähän se oli vetolaatikko auki ja hiiri-keppi keskellä olkkarin lattiaa :D

Wagner ja "älä tule lähemmäksi" -katse

Kertakaikkisen mahtavia otuksia siis kumpikin. Luonne-erot alkavat tulla jo esiin; Viivi on sosiaalisempi, rohkeampi ja hieman villikko, kun taas Wallu rauhallisempi, ujompi ja harkitsevampi. Viivi antaa jo silittää muulloinkin kuin ruokakupin saatuaan, ja on oppinut kerjäämään: vaikka aamupala olisi juuri syöty, keittiössä saattaa pyöriä jaloissa kiehnäävä kissaneiti, jonka pienenpieni nau'unta antaa ymmärtää, ettei ruokaa ole saatu koskaan. Wallu ei vielä halua tehdä lähempää tuttavuutta ja juoksee karkuun, mikäli ihminen tulee liian lähelle; onpa kuitenkin utelias ja leikkisä, eikä halua jäädä juttujen ulkopuolelle.

Sellaiset uudet perheenjäsenet meidän residenssissä. Kasoittain kissakuvia tiedossa siis heti, kun malttaisivat olla hetken paikoillaan :)

Lintu ja kissantassu - sattuuko tatuoinnin ottaminen?

Tein tänään jotain melko peruuttamatonta.

Olen ajatellut koko aikuisikäni, että haluaisin joskus ottaa tatuoinnin. Joitakin aiheita on silloin tällöin pulpahdellut mieleen, mutta se viimeinen sysäys on aina puuttunut. En ole halunnut ottaa kuvaa vain kuvan vuoksi, enkä ole kokenut, että tatuoinnin ottamiselle olisi ollut tarpeeksi hyvää syytä.

Veljeni uurnanlaskupäivänä varasin ajan tatuoijalle, jonka töistä olin erityisen vakuuttunut ja jolla olivat käyneet kaikki "leimatut" tuttuni.

Tänään aamulla koitti h-hetki. Onnistuin olemaan jännittämättä eiliseen iltaan asti, tänä aamuna iski pienoinen paniikki. Apua herrajjumala se sattuu kuolenko pyörrynkö apuaaaa. Jos kyse olisi ollut jostain itselleni merkityksettömämmästä aiheesta, olisin perunut koko jutun. Tunnustin jo heti liikkeeseen päästyäni, että pelottaa niin maan hemmetisti. Tatuoija lohdutti, että jos olen kehitellyt päässäni kamalat kauhuskenaariot, tulen pettymään.

Ja niinhän siinä kävi. En kuollut, pyörtynyt eikä tullut edes huono olo. Enkä voisi olla tyytyväisempi lopputulokseen.

Rakkaat perheenjäsenet aina mukana matkassa <3

En tarvitse muistutusta kevään helvetillisyydestä, muistan sen erittäin hyvin ilmankin. Sen sijaan tarvitsen silloin tällöin muistutuksen siitä, että olen vahvempi kuin uskonkaan ja selviän ihan mistä tahansa.

Entäpä ne käytännön asiat - kauanko kesti ja sattuiko? Lintu-kuvaa tehtiin viiden minuutin taukoa lukuunottamatta 1,5 tuntia, kissantassuun meni ehkä 10 minuuttia. Ja no, jos ihmistä tökitään neulalla niin tuntuuhan se. Luonnehtisin kuitenkin ennemmin niin, että tuntuu epämiellyttävältä - ei kuitenkaan mitään sellaista, mitä ei kestäisi. Kovin yksilöllistä toki tämäkin, eli kokeilemalla selviää :) Väittäisin kuitenkin, että ensikertalaiselle pahinta on se etukäteispaniikki kun ei yhtään tiedä, mitä odottaa ja miltä se tuntuu. Aloittamisen jälkeen jäikin vähän sellainen fiilis, että tässäkö tää kamaluus nyt oli ja tätä vartenko piti panikoida.

Lähtiessä totesin artistille, että jotenkin tuntuu, ettemme tavanneet viimeistä kertaa.