Lupa jumpata (ja vähän levätäkin)

Parin viime viikon salitreeneissä on tullut eteen kiinnostava ilmiö. Nimittäin tämä:

Ei huvita. Yhtään. Treenit olen tehnyt ihan normaalisti, mutta minkään valtakunnan paloa en ole hommaan tuntenut. Ei toki sillä, että se aina olisi yhtä juhlaa ja ilotulitusta, mutta useimmiten fiilis on kuitenkin hyvä, osaava ja aikaansaava. Nyt olen tuijotellut peilejä, seiniä ja laitteita ja miettinyt, että onko pakko jos ei taho.

Kyseessä ei ole itselleni täysin uusi ilmiö; muutama vuosi sitten saliton kausi kesti yli puoli vuotta. Koska tällä hetkellä sellaiseen ei ns. ole varaa eikä haluakaan, päädyin (yli)analysoimaan kaikkea ja kaikkia.

Tuntuuko siltä, ettei huvittaisi liikkua ollenkaan, millään tavalla? Ei.
Tuntuuko fyysisesti väsyneeltä? Ei erityisemmin. Painoja ei ole tarvinnut radikaalisti laskea, ja kroppa tuntuu pystyvän samoihin asioihin kuin aiemminkin. Jaksaa kyllä, ja tekee ne asiat jotka pyydän.

Ongelma on siinä, että ei huvittaisi pyytää. Tai kuten mikkeliläisittäin sanotaan: kehtuuttaa. Mainitsin työkaverille kehtuutuksesta, ja sain vastapalloon kysymyksen, että keventelenkö treenejä koskaan muulloin kuin silloin, kun olen kipeä. Periaatteessa en. Joka ikinen viikko en ole tehnyt kolmea salitreeniä, mutta suurimman osan ajasta kyllä. Päälle sitten poukkoilujumpat, crossailut ja lenkit.

Suuri Oivallus taisi syntyä perjantain jalkatreenissä, kun katselin reiden loitontajalaitteessa istuvaa naista ja ajattelin, että voisinpa itsekin tehdä tuota liikettä.

Vaihda hyvä ihminen saliohjelmaa.

Kyseessä taitaa olla siis hivenen ärsyttävä, mutta kuitenkin vaaraton ilmiö nimeltä kyllästyminen. Samaa ohjelmaa on ilmeisesti nyt tehty riittävän kauan, kun ei vaan kiinnosta enää, enkä saa koko hommasta mitään irti. Olisihan tähän tietysti voinut herätä jo aiemminkin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. (Ja kyllä, menin siihen loitonnuslaitteeseen jo perjantaina.)

Lääkkeeksi määräsin itselleni salittoman viikon. Turha sinne on haukottelemaan mennä; ennemmin pidän pienen tauon ja toivon mukaan jatkan taas uudella innolla ja ohjelmalla. Koska täyslepoviikkoa en tunne kaipaavani, annan itselleni luvan jumpata, crossailla ja lenkkeillä sydämeni kyllyydestä. Tai jos siltä alkaa tuntua, vaikka kasvattaa sohvaa kiinni selkään.

Kuva: Pinterest