Suuren hortonomin kesäkukkaset

Meillä on takapihalla kukkapenkki. Se näyttää tältä:

Kaksi punaista asiaa, jotka olin tunnistavinani tulppaaneiksi. Tuollaista sinistä pientä kukkaa. Pystyyn kuolleita korsia. Paljon vihreitä asioita, joista en tiedä, pitäisikö ne kitkeä vai ei. Viime kesänä yritin nähdä vaivaa ja nykiä penkistä ylös sinne kuulumattomat kasvit. Yleisin toteamukseni taisi olla oho. Mietin myös, että voiko rikkaruoholla olla sipulit.

Voi, minkä hortonomin maailma minussa menettikään.

Siitä huolimatta tämä on jo toinen kesä, kun haluan pihalle kukkia. Koska ne ovat nättejä, ja minä tykkään näteistä asioista. Kukkapenkin suhteen olen jo puolittain luovuttanut; taidan vain katsoa mitä sieltä nousee (ihme, että viimekesäisen teurastuksen jälkeen ylipäänsä nousee), kaivaa koko penkin tyhjäksi ja... no, jotain. Istuttaa siihen vaikka mansikkaa. Tai ensi kesäksi perunaa. Tai muurata koko pihan umpeen asfaltilla.

No mutta. Mikäpä avuksi, kun kauniista kukista kuitenkin tykkää? Parvekelaatikot! Meillä on tuollainen näppärä ristikkohärpäke, johon laatikot saa laitettua:

Nuo ovat muistaakseni nimeltään petunioita. Saatan kyllä olla väärässäkin. Ostin ne euron kappalehintaan herttaiselta tädiltä, jonka luo ryysäsin eilen juuri, kun hän oli sulkemassa myyntipistettään. Ai hei sie oot jo sulkemassa, kuule mikä näistä ois mahollisimman vaikee tappaa?

Täti jaksoi väri- ja lajivatulointiani kunnioitettavan pitkään, mutta sivulauseesta poimittu mää oon ollu täällä kaheksasta asti pisti vähän hymyilyttämään. Lukitsin lopulta vastaukseni ja poistuin hymähdellen, että mie tuun ehkä vielä takasin. Nähtyäni kirjaimellisesti, miten toisen kasvoilta pakenee väri ja silmistä loistaa sanaton ootko helvetti tosissas, päätin kuitenkin kiusata tänään jotakuta toista pahaa-aavistamatonta.

Siispä ensin paikalliseen markettiin ostamaan ruukkua, josta kassatäti kommentoi, että tuohonhan voi laittaa vaikka jotain roikkuvaakin. Totta! Ei ehkä sittenkään pelkkiä orvokkeja!

Marketista rautakaupan viherpihalle, ja eteen sattuneelle myyjälle vain hieman anteeksipyytelevä mie en tiedä mistään mitään enkä osaa mitään, joten APUA. Ostin siis neljä tähtisilmää ja yhden muratin (näistä olen jopa varma):

Nyt on siis nättejä asioita sekä takapihalla että etukuistilla. Veikkauksia, kuinka pitkään saan nämä kestämään hengissä? Palkkaan voittajan tekemään ensi kesäksi meille pihasuunnitelman.

Maitosuklaakuorrutetut Japp-muffinit

Ostin eilen Keski-Suomeen ajellessani pussillisen Japp Bites -suklaita, ja tänään mietin, tekisinkö niistä lopuista... jotain. Mieleeni muistui luottoresepti, jota olen käyttänyt jo yli 20 vuotta. Jep, that doesn't make me feel old at all.

En ikävä kyllä voi linkittää ohjeeseen tai antaa krediittejä sinne minne ne kuuluvat, sillä en kuollaksenikaan muista, minkä niminen se kirja aikanaan oli. Joku lapsille suunnattu leivonta-/reseptikirja joka tapauksessa, ja muistaakseni siinä seikkaili piirretty poika nimeltä Tommi.

Tämä resepti on meille laiskoille ja ei-niin-kekseliäille leipojille täydellinen. Tässä ei vaahdoteta mitään, ei nostella mitään mihinkään eikä varsinkaan käännellä mitään varovasti minkään joukkoon. Tässä heitetään ainekset kulhoon siinä järjestyksessä kun ne sattuvat käteen osumaan, ja vatkataan raivokkaasti puuhaarukalla.

Maitosuklaakuorrutetut muffinit Japp-sydämellä

12 isoa muffinia

2 kananmunaa (Kuvasta poiketen. Kuvanottohetkellä olin aikeissa tehdä puolikkaan annoksen kunnes päätin, ettei siitä tule kuin vihaiseksi.)
2 dl sokeria
1 dl maitoa
100 g sulatettua voita tai margariinia
2 tl vaniljasokeria
2 tl leivinjauhetta
3 dl vehnäjauhoja
2 rkl kaakaojauhetta
12 Japp Bites -palaa

Päälle:
200 g Marabou maitosuklaata
suklaaströsseleitä

Sekoita ainekset kulhossa puuhaarukalla.

Laita taikinaa muffinivuokiin n. 1/3 vuoasta, ja lisää Japp-palat.

Lisää taikinaa vuokiin niin, että suklaapalat peittyvät.

Paista muffineja 200 asteessa uunista riippuen n. 10-15 minuuttia.

Anna muffinien jäähtyä kunnolla. Sulata maitosuklaa vesihauteessa (tai mikrossa). Itse kannoin muffinit pihalle jäähtymään, ja heitin siksi aikaa suklaat teräskulhossa tiskialtaaseen kuumaan veteen. Suklaa suli sopivasti siiheksi, kun muffinit olivat jäähtyneet.

Kuorruta muffinit sulalla suklaalla, ja koristele halutessasi strösseleillä tai nonparelleilla.

Anna muffinien olla jääkaapissa, kunnes kuorrute on kunnolla jähmettynyt.

Ja eiku syömään.

Kehon suruaika

Tiesittekö, että kroppakin voi surra?

Olen ollut viime viikot aivan tolkuttoman väsynyt. Herätyskello soi joka aamu ihan liian aikaisin, töissä alkaa haukotuttaa viimeistään iltapäivällä ja olo on kaiken kaikkiaan todella vetämätön. En ole tehnyt mitään liikunnalliseen viittaavaakaan viikkoon, eikä oikeastaan edes harmita - tuntuu, ettei jaksaisikaan mitään.

Parin viime viikon ajan olen kiinnittänyt huomiota jalkojen epämääräiseen kolotukseen. En oikein osaa kuvailla tunnetta muuten; jonkinlaista lihassärkyä se kuitenkin on. Jalkoja väsyttää reisiä myöten, ei huvittaisi kävellä eikä oikeastaan edes seistä. Muutamana iltana kolotussärky on äitynyt niin ilkeäksi, että olen ottanut särkylääkkeen saadakseni unta.

Ensin epäilin flunssaa ja lopulta kylmää säätä ja vanhuutta, mutta lenssu ei ole iskenyt ja kaipa vanhuuden tuomaan kolotukseenkin tarvitaan vielä hitusen korkeampi ikä.

Eilen kävin hierottamassa jalkoja ja hieroja totesi koipieni olevan kauttaaltaan tukkoisen tuntuiset. Olin pyytänyt jo etukäteen palauttavaa käsittelyä avaavan sijaan, sillä syitä itkeä on muutenkin riittävästi ja fyysisen kivun takia ei nyt huvittaisi vetistellä. Jalat olivat kuulemma siinä kunnossa, ettei niitä oikein olisi pystynyt avaamaankaan - tunti olisi riittänyt ehkä pelkille pohkeille. Aineenvaihdunta ei pelitä kunnolla, joten jalkojen lihakset menevät tukkoon. Päädyimme lopulta siihen, että jalkoihin yritettiin saada edes vähän jotain elämää ja nesteitä kiertoon.

Hoitokehotuksena rullailua ja itsehierontaa. Kuva: Pixabay

Mietin sitten ääneen, että mistä lie ovat niin pahasti suuttuneet. Oivallus syntyi siinä vaiheessa, kun hieroja kommentoi, että no jos miettii mitä siä oot viime aikoina kokenut... Ja tottahan se varmasti onkin. Toki olen ymmärtänyt surevani, mutta jotenkin vasta eilen tajusin, miten kokonaisvaltaista se voi olla. Mieleni käsittelee asiaa, mutta myös kehollani on suruaika.

Ja no, eihän se ole ihmekään. Jos keho on yli 8 vuotta jatkuvassa taistele tai pakene -tilassa, niin ottaahan se tokeneminen aikansa. Keholla voi jopa mennä pidempään kuin mielellä. Äitini oli yrittänyt soittaa minulle eräänä aamuna (äiti soittaa yleensä illalla), ja kun huomasin sen, sisuskalut pyrkivät solmuun. Tunsin sen paniikinomaisen nykäisyn, ennen kuin ajatukseni ehtivät mukaan ja muistin, että ei siellä ole enää mitään hätää.

Nyt jos koskaan taitaa olla tärkeää höristää korvia ja nostaa tuntosarvet pystyyn. Tällä viikolla en ennätä treenailla oikeastaan ollenkaan, mutta tässä tapauksessa se lienee jopa ihan hyvä asia. Ja ennen paluuta autopilottimaiseen treenitahtiin voisi olla syytä pitää pieni siirtymävaihe; kysyä kropalta päivittäin, että mitä haluaisit tai jaksaisit tänään tehdä. Verta, terästä ja hevosia -mentaliteetille on oma paikkansa ja aikansa, mutta silloin tällöin rauhoittuminen on enemmän kuin ok.

Enää puuttuu aurinko, lämpö ja meri. Ja joogataito. Kuva: Pixabay

Mukavuuksia

Writer's block. Tyhjän paperin syndrooma ja mitä näitä nyt on. Viimeisimmät postaukset ovat olleet niin raskaasta aiheesta, että sellaisen jälkeen on vaikea ns. bounce back. Mutta yritetään kuitenkin. Vaikka asiaa käsittelenkin taustalla ja takaraivossa jatkuvasti, en halua tehdä tästä pelkkää surutyöblogia. Oman elämäni on kuitenkin jatkuttava, joten kaivellaanpa tähän väliin asioita, jotka ovat syystä tai toisesta ilahduttaneet viime päivinä.

• Norppalive on taas täällä! Viime vuonna seurasin liveä päivittäin, ja onnistuinkin bongaamaan valloittavan köllöttelijän moneen otteeseen. Jotenkin todella sympaattinen ja samaistuttava otus <3

• Pekka Pouta. Mitä tähän nyt voi edes sanoa :D Mikseivät kaikki sääennusteet voisi olla tällaisia... aivan loistava.

• Ihanan Saijan kanssa suunniteltu tyttöjen reissu. Viimeksi käytiin Tallinnassa, ja sinne taidamme suunnata taas elokuussa. Tällä kertaa tosin 22h ei riitä mihinkään, vaan ajattelimme ottaa kertarysäyksellä hotellin pariksi yöksi. Fun fact: sain tuhottua 2 viimeistä siideriä viime heinäkuussa ostetusta siiderilavasta vappuviikonloppuna. Eivät ihan ennättäneet mennä vanhaksi :)

• Nyt, kun stressileveleille on ennustettavissa suhteellisen roimaa laskua, ajattelin käynnistellä painonpudotusprojektia. Tavoite on suhteellisen kunnianhimoinen ja voi viedä esim. vuoden, mutta mikäs kiire tässä. Olen myös valmis tinkimään tavoitelukemista; sinänsä on aivan sama, painanko 70 vai 79 kiloa, kunhan olo on hyvä ja energinen. Tällä hetkellä se ei sitä ole, joten jotain tarttis tehrä. En määrittele itseäni vaakalukeman kautta enkä laita elämääni pauselle projektin ajaksi, mutta tässä nykyisessä olomuodossa en halua enää olla.

• Hiukseni ovat ottaneet jonkinlaisen kasvupyrähdyksen, ja niiden + lisääntyneen valon yhteisvaikutuksella saa loihdittua tällaisia tekotaiteellisia kuvatuksia:

Kolmentoista metrin juurikasvu tosin ahdistaa sen verran, että maanantaille on varattu taas tukkatohtorointiaika.

• Ja niin, ehkäpä voin tässä vaiheessa jo paljastaa syyn kaikille ärsyttäville deadline-vihjailuilleni. Kaakon Viestintä alkoi 3.5. julkaista uutta Keskiviikko-lehteä, jonka hyvinvointi ja ruoka -osioon pyydettiin kirjoittajiksi muutamaa starboxilaista. Yours truly on yksi heistä. Ihan tähtijournalistia minusta ei taida vielä saada, mutta joka kolmas viikko jorinoitani on mahdollista lukea myös printattuna. Alkaen ensi viikon keskiviikosta. Jei :) (Tämä muuten tuntuu ratkaisseen myös ikuisuusongelmani siitä, mihin lokeroon itseni ja jaaritteluni työntäisin. Olen siis ilmeisesti hyvinvointibloggaaja. Oh the pressure.)

Voiko elämänsä kammottavimpaan päivään varautua?

Pahoittelen klikkiotsikkoa ja vastaan heti ensimmäisessä lauseessa että ei, ei siihen voi. But God knows I tried. Päästin siunaustilaisuuspäivän ensimmäistä kertaa ajatuksiini viime viikonloppuna, ja siitä seurasi niin huono olo ja huonosti nukuttu yö, että päätin viimeiset päivät ajatella ihan mitä tahansa muuta. Tein vapun jälkeen pari pidempää päivää töissä ja pidin itseni kiireisenä, ja painelin suoraan töistä salille tai jumppaan. Jalkatreeni tuli tehtyä sellaisella apinanraivolla ettei pitkään aikaan, ja revin jalkaprässin viimeiseen sarjaan enemmän rautaa kuin hetkiseen. Tokihan siihen tuli sitten joku setämies lämmittelemään niillä samoilla painoilla ja tekemään omat sarjansa 310 kilolla, mutta hyvähän se on pitää jumppamatami nöyränä.

Eilen heräsin seitsemältä saamatta enää unta, ja ensimmäisten hereilläolotuntien ajan käytin kaikki voimani siihen, etten oksentaisi. Olo oli kerrassaan hirveä, mutta taistelin aamupalarahkan alas, ja keskityin pitämään sen siellä. Ajomatkalla Keski-Suomeen tuijotin ulos auton ikkunasta, ja hoin itselleni kahta lausetta: Neljään mennessä pahin on ohi. Tätä päivää pahemmaksi tämä ei enää muutu.

Pysähdyimme matkalla peukkuketjun huoltsikalle kahville ja mietin, mitä uskaltaisin nälästä karjuvalle vatsalleni tarjota. Vinkeä fiilis muuten, kun maha mouruaa mutta yhtään mitään ei tee mieli syödä. Päädyin lopulta burgeripuolen kahteen kanafileeseen ja pieniin ranskalaisiin, ja sainkin syötyä ne yllättävän hyvällä halulla.

Itse siunaustilaisuudesta on vaikea kirjoittaa mitään, sillä koko päivä on jonkinlaisen sumuverhon takana. Ajattelin etukäteen, etten taatusti tule saamaan sanaa suustani kukkia arkulle laskiessa, mutta jostain ihmeestä onnistuin löytämään siihen voimat. Rauhaisaa unta, Linnunpoika-kulta. Luin myös velipuoleni ja isäni ja äitipuoleni kukkalaitteiden värssyt, mutta jotain mielentilasta ja päivän rankkuudesta kertoo se, etten muista enää sanaakaan lukemastani.

Tilaisuus oli lämminhenkinen, pappi puhui kauniisti ja paikalla olivat läheisimmät ihmiset. Kukaan ei saanut sairauskohtausta tai pyörtynyt, joten voidaan kai sanoa, että kaikki sujui niin hyvin kuin tuollaiset tilaisuudet voivat yleensäkään sujua. Stressasin ja pelkäsin päivää etukäteen aivan järjettömästi; oman jaksamisen lisäksi mietitytti erityisesti vanhempien, veljen nuoren kihlatun sekä iäkkäiden isovanhempien vointi.

Joten ei, tuollaiseen päivään ei todellakaan pysty varautumaan etukäteen. Sen jälkeen kun näkee isänsä, velipuolensa, setiensä ja serkkujensa kantavan pikkuveljeään viimeiselle matkalle veljen kihlatun, äidin ja äitipuolen saatellessa perässä, maailma ei tule enää koskaan näyttämään samanlaiselta. Jos on olemassa hetki, jolloin voi kuulla oman sydämensä särkyvän, se hetki on tuo.

Toisaalta. Niin paljon kuin inhoankin sanaa voimaannuttava, niin tuo hetki voi olla myös sitä. Kuten myös ajatus siitä, että tätä pahemmaksi tämä ei voi enää muuttua. Ystävääni lainaten; kierrokset linkouksessa ovat olleet nyt niin kovat, että selviän ihan mistä tahansa. (Sanoisin tähän, että bring it on, mutta eiköhän tämä nyt riitä joksikin aikaa.)

Järjettömästä väsymyksestä ja piestystä olosta huolimatta henkinen taakka on nyt keventynyt huomattavasti. Jäljellä on vielä puuduttava surutyön puurtaminen ja kuristavan ikävän kestäminen, mutta pelkoa tai stressiä ei enää ole. Ja rakkaalla veljellä on ikuinen rauha.

Kauniit kukkaset hautapaikalla, jonne vielä myöhemmin lasketaan uurna.