Työergonomia kohdalleen

Jokainen toimistonäätä on varmaan kuullut sanottavan, että istuminen tappaa. Ja jotain perää tuossa varmasti onkin; ergonominen työasento on vaikea pitää yllä monta tuntia putkeen, ja usein pitkiä aikoja istuessani huomaan itsekin lähinnä makaavani näppäimistön päällä. Ei hyvä.

Aiemmassa työpaikassa työni oli lähinnä seisomatyötä asiakaspalvelupisteessä, joten jaloittelun puute loisti poissaolollaan. Kaksi vuotta sitten vaihdoin toimistotyöhön, jonka jälkeen olenkin istunut. Liikaa. Aamulla jaksaa vielä skarpata asennon kanssa, mutta iltapäivällä havahtuu usein siihen, että makaa puolittain pöydän päällä.

Tai havahtui. Minut nakitettiin työpaikkani toimiston työsuojeluvaltuutetuksi, ja virkaintoisuuksissani otin ensimmäisenä työlistalle sähköpöydät kaikille halukkaille. Toimitusjohtaja näytti vihreää valoa, ja kas:

Se menee ylös-alas <3

Pari viikkoa sitten muutamaan työpisteeseen asennettiin sähköpöydät, mukaanluettuna tietysti omaani. Sen lisäksi, että on huisin jännää että työpöytä liikkuu napista painamalla ylös ja alas, on se myös oikeasti kätevää. Asentoa voi vaihtaa helposti ja vähän väliä: usein aloitan päiväni seisten, istahdan jonkin ajan päästä satulatuolille, seison taas jonkin aikaa, käytän tavallista toimistotuolia, nousen seisomaan... Ja olen kyllä täysin myyty.

Yksi haaste on kuitenkin vielä selätettävänä, sillä kuinka luonnottomalta tuntuukaan seistä paino tasaisesti molemmilla jaloilla, polvet hieman pehmeinä. Olen jo oppinut olemaan yliojentamatta polviani, mutta edelleen paino karkaa lähes väkisin toiselle jalalle, ja tulee seistyä lantio vinksallaan.

Onneksi suurin harppaus on jo otettu, ja olen parin vuoden istuskelun jälkeen päässyt taas seisoma-asentoon. Saa nähdä, kuinka kauan kuherruskuukausi pöydän kanssa kestää :)

Hyvä viikko

Tällä postauksella ei oikeastaan ole sen suurempaa merkitystä, kunhan halusin kirjata ylös hyvän fiiliksen viime viikon treeneistä. Joskus entisen blogin aikoihin harrastin näitä Heiaheian screenshotteja joka viikko, mutta tämän blogin puolella en ajatellut ottaa tavaksi, koska... no, ketään ei kiinnosta. Mutta satunnaisena miten meni noin omasta mielestä -postauksena lienevät ihan ok. Ja jos nyt joku on aiiiii-iina halunnut tietää miten liikun, niin tässäpä sitä.

Pyrin käymään kolme kertaa viikossa salilla. Jakona tällä hetkellä jalat, selkä/rinta/vatsa ja kädet/olkapäät/vatsa. Toimii itselläni ihan mukavasti, ja erityisesti jalkatreenejä rakastan. Toki siltäkin saralta löytyy liikkeitä joiden fani en suoranaisesti ole, mutta pääasiassa tykkään jalkapäivistä eniten. Saa parhaan hien pintaan (kilpparivajukille ei mikään itsestäänselvyys), syke nousee ja saa tuntea itsensä maailman vahvimmaksi nalleksi. Jos jollain viikolla on jätettävä yksi salikerta pois kiireen/sosiaalisen elämän/huipun jumppatunnin takia, yleensä se on käsi/olkapäätreeni. Ei tosin pitäisi, sillä ko. osa-alue on itselläni ehkä se heikoin.

Punttijumpan lisäksi yritän harrastaa jonkin verran aerobista, joskin melko paljon pitäisi mennä maailmassa pieleen, että lähtisin aamulenkille tyhjällä vatsalla ja/tai yöunien kustannuksella. Tällä hetkellä Fressin lukujärjestyksessä menee bodycombat tasan yhden kerran, joten keskiviikon ohjelma on useimmilla viikoilla selvä. Muitakin "ihankivoja" jumppia on tarjolla, mutta pääasiassa sellaisia, jotka eivät aja salitreenien ohi. Matalan sykkeen peruskuntopyristelyä harrastelen useimmiten kävelemällä ulkona tai crossailemalla sisällä, riippuen pitkälti säästä ja mieliteoista. Crossailu ei rasita sääriparkojani samoin kuten asfaltilla kävely, joten melko usein keväällä ja kesälläkin saatan valita sisäliikunnan. Peruskuntolenkkejä olisi ehkä syytä harrastaa useamminkin, mutta pyrin pitämään kiinni vähintään yhdestä joka viikko.

Täyslepopäiviä pidän viikossa vähintään yhden, usein kaksi, joskus jopa kolme. Näiden lukumäärä riippuu paljon vireystilasta ja muusta elämästä - jos tiedossa on laatuaikaa tärkeän ihmisen kanssa tai vaikka standup-esitys keskellä viikkoa, jätän päivän treenin tekemättä. And I'm not even sorry. Nykyisellään käyn hieronnassa kolmen viikon välein, ja hierotan samalla viikolla yhtenä päivänä jalat ja toisena selkä-niska-hartia -osaston. Hierontojen takia treenejä jää väliin useampia, mutta myös tällaisilla viikoilla pyrin tekemään jotain.

Jos olisi halunnut kirjoittaa lyhyesti, olisi voinut todeta että pyrin käymään kolmesti viikossa salilla ja tekemään kaksi aerobista, ja että viime viikolla se onnistui jeejee. Ihan täydellinen viikko tuo ei silti omaan silmään ole; kehonhuoltoa olisi varaa lisätä huomattavasti. Venyttelen kyllä useamman kerran viikossa vaikka en kirjaakaan niitä ylös, mutta lähiaikoina olisi ryhdistäydyttävä bodybalance- ja rullausrintamalla. Ja jos käytettävissä olisi kaikki maailman aika ja energia, niin mahtuisihan tuonne noita pk-lenkkejäkin vaikka kuinka.

Mutta. Oli hyvä viikko, ja ihan niin paljon, että riittää :)

Saliurpon ABC

Kevään korvilla lehdistä ja interneetteristä saa lukea paljon erilaisia ”nämä asiat ärsyttävät salilla” -listauksia. Itse en jaksa ottaa kierroksia ähinästä, painojen kolinasta, hienhajusta tai edes puhelimeen puhumisesta, mutta on yksi taiteenlaji, joka saa oman v-käyrän nousemaan niin, että sukat sulavat jalkoihin. Tässä siis ohjeet ultimaattiselle saliurpoilulle:

1. Mene puolityhjälle salille ja etsi katseellasi se yksi henkilö, joka tekee suorin jaloin maastavetoa yhdelle jalalle (eli vie toista jalkaansa suorana taakse).
2. Katsele tekemistä hetken aikaa, jotta ymmärrät, mistä on kyse. Että kyllä, tuo ihminen ”potkaisee” taaksepäin tietyn määrän kertoja.
3. Älä välitä yleisestä salietiketistä tai treenirauhasta, vaan vie juomapullosi ko. treenaajan välittömään läheisyyteen hänen taakseen kesken suorituksen. Älä missään tapauksessa odota sarjataukoon asti.
4. Jää treenaajan taakse miettimään kaverillesi ääneen, että mitäs nyt tehtäisiin ja minkälaisilla painoilla. Kävele samalla treenaajan takana edestakaisin. Tee myös tämä kesken suorituksen, älä odota sarjataukoon asti.
5. Jätä vaille huomiota se, että treenaaja joutuu pysäyttämään suorituksensa joka kerta, kun kävelet hänen takanaan, koska pelkää potkaisevansa sinua sääreen/mahaan/päähän.
6. Käy hakemassa yhdet käsipainot kävellen kanssatreenaajan takaa. Älä ota samalla sitä painokiekkoa, jota tiedät tarvitsevasi n. minuutin päästä. Käy hakemassa kiekko kävellen uudelleen treenaajan takaa.
7. Älä välitä siitä, että treenaajan ympärillä olisi tyhjää tilaa monta metriä, vaan kävele niin läheltä kuin pystyt.
8. Tee myös yllätyshyökkäys: näytä siltä, että nyt aiot pysyä hetken omalla paikallasi, ja treenaajan on turvallista jatkaa suoritustaan. Kun treenaaja on kumartunut eteenpäin eikä näe sinua peilistä, kävele hänen taakseen niin, että hän potkaisee sinua sääreen. Sano ”sori” ja kuulosta yllättyneeltä.
9. Jätä vaille huomiota ”ei mitään” -vastauksesta tihkuva korvia vihlova ketutus sekä se, että treenari yrittää peilin kautta tappaa sinua katseellaan.
10. Katso kaveriasi kummastuneena, kun treenari poistuu paikalta ihan semisti vihaisen näköisenä.

No joo. Miksi en sitten itse sanonut mitään? Siksi, että minusta toisille treenirauhan antamisen pitäisi olla itsestäänselvyys. Ja siksi, että pelkäsin sanovani pahasti, jolloin minusta olisi tullut se urpo. Vaikka tilaa olisi vähän (mikä ei tässä tapauksessa edes pitänyt paikkansa), aina voi kysyä, että haittaako jos teen tässä vieressä tai pystyisitkö siirtymään ihan vähän, että mahdun. Jos pyydetään, annan poikkeuksetta luvan tehdä omien sarjojeni välissä käyttämilläni välineillä, tai jos tilaa on vähän, siirryn mielelläni hieman. Osaan myös itse kysyä, että montako sarjaa siulla on vielä jäljellä tai olenko pahasti edessä, jos teen tässä kohtaa. Mutta. Ketään ei häiritä kesken sarjan. Ikinä.

Kun ei riitä itselleen

Mitä yhteistä on alla olevilla kuvilla?

Ei-niin-perinteinen painonkehitystarina

Se, että jokaisessa kuvassa on omasta mielestään jollain tavalla viallinen tyyppi. Meinasin kirjoittaa jollain tavalla viallisen tilalle ”karmea läski”, mutta se pätee loppujen lopuksi kuitenkin vain kahteen kuvaan – ensimmäiseen ja viimeiseen.

Kyllä. Vuonna 2003, tuoreena ylioppilaana, olin mielestäni ihan hirveän lihava. 63-kiloisena. Jotenkin tuo kuva ja ajatus saavat minut surulliseksi, ja mieli tekisi matkustaa taaksepäin ajassa silittämään tuon tytön päätä. Voi lapsirakas. Yo-kirjoitusten jälkeen tuli ero lukioaikaisesta poikaystävästä, jonka jälkeen sydänsurut pudottivat varrestani liki 10 kiloa. Toinen kuva on otettu 20v synttäreilläni – silloin olin mielestäni ihan ok, mutta kyllähän tuo maha saisi olla timmimpi. Anteeksi nyt vaan, mutta mikä maha, missä?

Entäpä sitten nuo neljä tuoreinta kuvaa? Olen niissä jokaisessa mielestäni ainakin 10kg liian painava. Oman nykyisen olotilan, vaatteiden istuvuuden sun muun huomioiden, tuoreimmassa kuvassa se on ihan totta. Mutta mitä vikaa oli esimerkiksi vuoden 2014 kropassa? Miksen ollut tyytyväinen? Miksi annoin 2015 sen lähestyvän 80:n haamurajan pelottaa niin perhanasti, kun peilistä katsoi takaisin kuitenkin ihan sopusuhtainen mimmi? Paitsi että ei katsonut. Peilissä ja valokuvissa näkyi vähintään 10 kiloa ylipainoinen kroppa, enkä voinut ymmärtää, mihin se nuoruusaikojen hoikkuus oli kadonnut.

Nyt kun katsoo tuota toista kuvaa, niin ajatus on lähinnä voi herranjestas ja apua. Jos pitäisi valita vuoden 2004 ja 2014 tomumajojen väliltä, valitsisin heittämällä jälkimmäisen.

Jotenkin oma ajattelutapa on edelleen niin vinksahtanut, että laittaa kyllä pohtimaan yhtä sun toista. Kuten esimerkiksi tuota viimeistä kuvaa: onhan siinä reittä ja vatsaa ja kädet kuin puunrungot, mutta onko tuo kuvassa näkyvä tapaus ihmisenä jotenkin huono? Ei ole. Ja jos tarkemmin miettii, niin tuo tyyppi saa jalkaprässissä liikkeelle yli kaksinkertaisen määrän rautaa omaan painoonsa verrattuna, liikkuu säännöllisesti 4-6 kertaa viikossa ja nauttii siitä.

Miksi on niin vaikeaa riittää itselleen? Olisikohan syytä vaihtaa näkökulmaa, ja opetella suhtautumaan itseensä uudelleen? Saada parempien valintojen ja stressittömämmän elämän avulla paino laskuun? Ettei tarvitsisi vuoden päästä, mahdollisesti yli 90-kiloisena tulla miettimään, että mitäs vikaa tuossa vuoden 2016 minässä oikeastaan olikaan.

32

Täytin juuri 32, tai kahdeksannen kerran 25. Koska synttäripäivä sattui sunnuntaille (tai oikeammin koska vanhuus), mitään ihan ylenpalttisia bileitä ei ollut tarpeen järjestää. Sen sijaan buukkasin ohjelmaan hemmottelua, laatuaikaa ja hyvää ruokaa. Erästä tanssituomaria lainatakseni: ei huooooono.

Lauantaiaamulle varasin kraniaaliosteopatiahoidon itselleni lahjaksi. Makoilin hoitopöydällä tyytyväisenä 50 minuuttia, ja vaikka edellinen kertakin oli rentouttava, niin lauantaina mentiin jotenkin ihan nextille levelille. Hoidon loppuvaiheessa tulin ajatelleeksi, että jos nyt pitäisi sanoa, missä kohtaa sormeni ja varpaani ovat, en osaisi. Olen joskus bodybalancen loppurentoutuksen aikana miettinyt, mitä ohjaaja tarkoittaa sanoessaan, että kehon ääriviivojen tulisi antaa hävitä. Tuossa kohtaa tuli sellainen fiilis, jota parhaiten kuvaa juurikin kropan ääriviivojen katoaminen johonkin. Hoidon jälkeen olo oli siis totaalisen rento ja rauhoittunut, ja autoa käynnistellessä pää tuntui jotenkin tohelolta. Olen joskus vuosia sitten menettänyt tajuntani kerran, ja sen jälkeen muutamaan otteeseen meinannut pyörtyä. En usko, että niin pitkälle olisi tällä kertaa menty, mutta käänsin silti kaikki auton töhöttimet puhaltamaan kylmää ilmaa naamalleni. Haukottelin koko loppupäivän, ja seuraavan yön nukuin kuin tukki - normaalisti herään 1-2 kertaa yössä, tällä kertaa sain nukkua aamuun asti.

Tohelosta päästä huolimatta pystyin jatkamaan päivää kutakuinkin normaalisti, ja kävin hakemassa Keski-Suomesta tulleen äitini siitä ainoasta kaupunginosasta, johon hän suostuu ajamaan. Äipän tekemän tupatarkastuksen ja kahvittelujen jälkeen suuntasimme kaupungille.

Äiti <3

Onneksi luokattoman huono shoppailijuus kulkee meillä suvussa, joten väsähdimme touhuun suunnilleen samoihin aikoihin. Ehdin kuitenkin tuhlata äidiltä ja äitipuolelta saadut lahjusrahat uusiin treenivaatteisiin:

Housut ja pari toppia. Tuo Niken verkkohärpätin näytti ihan käsittämättömältä, mutta toimii.

Se on kyllä oikeasti jännä. Aikuisten oikeiden vaatteiden shoppailu lähinnä ahdistaa, mutta urheilukauppoihin voisin roudata rahaa kottikärrykaupalla. Tällä kertaa kannoin sovituskoppiin kuusi vaatekappaletta, kassalle mukaan lähti neljä. Ja toinen hylätyistä oli väärän kokoinen versio ostetusta topista. Huoh, olisipa muidenkin rytkyjen ostaminen näin helppoa.

Shoppailukierroksen ja toisten kahvittelujen jälkeen emo saateltiin kotimatkalle, ja vuorossa oli evästä:

Lehtipihvi, lohkoperunat ja maustevoi <3

Mies valitsi lautaselleen harvemmin syömänsä vaihtoehdon, itse tilasin samaa mitä aina. Siis oikeasti aina. Joka kerta, kun ko. ravintolassa käyn, syön lehtipihvin lohkoperunoilla. Se ei petä koskaan, joten mitä, jos erehtyisi tilaamaan jotain muuta ja se ei olisikaan yhtä hyvää? Jälkkäriksi myös samaa mitä aina, eli suklaajätskipallo kinuskikastikkeella.

Lempijälkkäri.

Masut pinkeinä kävimme vielä hoitamassa viikon ruokaostokset, jonka jälkeen oli vuorossa vatsa- ja poskilihastreeniä Mikaelissa:

Pallopää ja Naurun tasapainon kärkikolmikko :)

Vallan onnistunut lauantai siis kaikinpuolin. Sunnuntaiaamuna avasin paketista nämä:

Lahja mieheltä: pari tuotantokautta yhtä lempparisarjaa, ja lahjakortti mihinkäs muualle kuin urheiluliikkeeseen :)

Villit synttäribailaukset hoidin pois alta Bodyjam-tunnilla. My kinda weekend :)

Pari sanaa faskiakäsittelystä

Sivusin kraniaaliosteopatiatekstissäni parilla sanalla sääriongelmiani, ja ajattelin naputella niistä muutaman sanan lisää. Käytännössä homma alkoi 2014 kun löysin Bodyattackin ja kävin tunneilla säännöllisesti. Säärten sisä- ja ulkosyrjissä alkoi tuntua kipua n. 15 sentin matkalta nilkan yläpuolella, ja lopulta jouduin uskomaan, ettei kyseinen laji sovellu käpälilleni. Hoidin koipiani kylmä- ja kuumageeleillä, ja istuin kerran jos toisenkin apteekin kylmätyynyt tungettuina tyynyliinoihin, ja ko. nyssäkät paketoituna nilkkojeni ympärille. Hoidot ja hieronta auttoivat jonkun verran, ja jossain vaiheessa rohkaistuin käymään attackissa satunnaisesti. Lähes joka kerran sain jonkinlaisia tuntemuksia, ajoittain myös kipuja.

Syy oireille selvisi vasta nyt alkuvuodesta, kun osteopaatti-hierojani tutki jalkojani. Nilkkani ovat suhteellisen jäykät, eli liikkuvuudessa on totisesti parantamisen varaa. Tämä aiheuttaa sen, että askellan jo kävellessä siten, että säärten lihakset rasittuvat väärin, ja tuo kuormitus ilmenee erinäisinä kipuiluina. Lisäksi pihtipolvisuus tuo oman osansa palettiin, ja soppa on valmis.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että koipieni lihaskalvot eli faskiat suuttuvat milloin mistäkin, ja takertuvat kiinni luuhun kuin hukkuva oljenkorteen. Jotta jalat saataisiin ns. auki ja faskiat pelittämään kuten niiden kuuluu, käytetään sääriini faskiakäsittelyä:

Faskiakäsittelyn eli lihaskalvojen manuaalisen liu’uttamisen tavoitteena on kireiden lihaskalvojen rentouttaminen ja venyttyneiden lihasten aktivoiminen. Käsittelyyn lisätään yleensä triggerpistehoito, joka tehostaa rentouttavaa vaikutusta lihaksessa.

Käsittelyllä pyritään vaikuttamaan positiivisesti lihastasapainoon, asentoon ja kudosten kuormittumiseen.

Faskiakäsittelyssä kehon eri lihaskalvoja käsitellään manuaalisesti liu’uttamalla. Apuna käytetään sekä terapeutin toteuttamia passiivisia liikkeitä, asiakkaan itse suorittamia aktiivisia liikkeitä ja hengitystä. Hoitoasennot ovat istuen, selällään, vatsallaan tai kyljellään kohdekudoksesta riippuen.

Lähde: Polargym

Suomeksi sanottuna: ai jumaliste. Ensimmäisen käsittelyn jälkeisenä aamuna jalkani näyttivät tältä (vasen):

ja tältä (oikea):

Joo. Teki ihan perkeleellisen kipeää, ja taisin sähistä ja kiroilla hoitopöydällä enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Paita takertui selkään kiinni ja tuskanhiki pyrki otsan kautta pihalle, kun yritin epätoivoisesti totella kehotuksia kuten rentoudu ja hengitä. Joo-o, helppohan se on sieltä toiselta puolelta huudella. Kulunut 50-minuuttinen oli rehellisesti sanottuna aikamoista helvettiä alusta loppuun, mutta oon kestäny niin paljon pahempaakin –mantralla pääsee näköjään yli mistä tahansa.

Voisi kuvitella, että tuollaisen kokemuksen jälkeen olisin toivottanut mukavaa loppuelämää sekä faskiakäsittelyille että hierojalle itselleen, mutta ei: sieltä minä löydän itseni hoitopöydältä kerran kolmessa viikossa, ja kuuntelen ihmettelyjä kuten miten siä saat nää tähän kuntoon tämmösessä ajassa. Kovin vahvassa jamassa sääreni eivät siis vielä ole, mutta jonkinlaista edistystä on havaittavissa: olen oppinut kiroilemaan ja valittamaan hieman vähemmän käsittelyn aikana, ja mustelmia (ainakaan ensimmäisen kerran kaltaisia) ei enää juurikaan tule. Toki koivet ovat kosketusarat päivän-pari käsittelyn jälkeen, mutta kieltämättä jonkin aikaa askel nousee keveämmin. Voisi siis kai toivoa, että suunta on hitaasti kohti paremmin käyttäytyviä koipia. Ja sanoa, että vastaavista oireista kärsiville suosittelen faskiakäsittelyä kivusta huolimatta – kunhan etsii käsittelijäksi tyypin jolle uskaltaa kiroilla kuin merimies, ja hyväksyy sen, että kiltitkin tytöt sähisevät joskus.

Kraniaaliosteopatiaa kontrollifriikeille

Vaihdoin tovi sitten hierojaa. Olen käynyt säännöllisesti hieronnassa kolmisen vuotta, enkä vaihtaisi kyseistä lihashuolto-/hemmotteluhetkeä pois enää mistään hinnasta. Fressille ilmestyi vuodenvaihteen tienoilla mahdollisuus myös hierontapalveluihin, ja koska tutustumiskerran sai edullisesti ja koska Fressi nyt muutenkin on toinen kotini, ajattelin jotta miksipä ei.

Nykyinen möyhentäjäni on koulutukseltaan osteopaatti, joten hierontatapa eroaa jonkin verran ns. klassisesta hieronnasta. Huomioitavaa on myös se, että näille tyypeille ei auta valehdella: kaikki menneen ja nykyisen elämän synnit ovat luettavissa suoraan kehosta, ja sen nämä kyllä osaavat. Ensimmäisen kerran informaatiotulvaan sisältyi muistaakseni ainakin se, että minulla on taipumus pihtipolviin, nilkkojeni liikkuvuudessa on huomattavasti toivomisen varaa (jonka takia säärteni lihakset rasittuvat jo kävellessä väärin, eli byebye bodyattack), ja olen todennäköisesti istunut lapsena paljon risti-istunnassa. Selkääni tutkiessaan kaveri enemmänkin totesi kuin kysyi, että taidan olla oikeakätinen ja tehdä päätetyötä. Maaliin meni.

Koska osteopatia ei käsitteenä kertonut itsellenikään sen enempää ennen tätä, otetaan tähän väliin lyhyt infopläjäys:

• käsin tehtävää manuaaliterapiaa; vanhin länsimaalainen manuaaliterapiamuoto, josta on eriytynyt mm. naprapatia ja kiropraktia
• kolme pääperiaatetta: keholla on itseparantava mekanismi, rakenne ja toiminta ovat vuorovaikutuksessa ja keho on kokonaisuus
• hoitaa kipuja, jännitystiloja, jäykkyyttä, nivelongelmia, migreeniä, puutuneita jäseniä, rajoittuneita liikeratoja…
• useita eri hoitotekniikoita, esim. manipulaatio eli naksauttelu

Jos lisäinfo kiinnostaa, Osteopaattiliiton sivut klik klik.

Ystävänpäivän tienoilla minulla kävi tuuri, ja voitin ystäväni kanssa ilmaisen hieronnan Fressiltä. Koska käyn hierottavana joka tapauksessa ihan omalla rahalla, möyhentäjä ehdotti kokeiltavaksi kraniaaliosteopatiaa, joka muistuttaa kraniosakraaliterapiaa. Ja on siis hienovaraista, hellää osteopaattista hoitoa, jossa käytetään hyvin kevyttä manuaalista painetta vapauttamaan stressi koko kehosta, myös pään alueelta.

Jos tarkempi analyysi siitä, mitä kraniaaliosteopatia ei ole, kiinnostaa, klikkaile tästä.

No miltä se sitten tuntui? Hyvältä. Äärimmäisen rentouttavalta. Kraniaaliosteopatiassa päätä ei sinänsä hierota vaan kallonpohjaa käsitellään pehmytkudostekniikoilla, mutta koska rakastan päähierontaa lähestulkoon kaikissa muodoissaan, tuota pään ja niskan alueen käsittelyä olisi voinut kuunnella tuntitolkulla. Jos vanne kiristää päätä, niin suosittelen kyllä ihan ehdottomasti.

Kuva: Southport Osteopathy

Hauskaa oli huomata se, miten vaikeaa itselleni on päästää irti kontrollista. Ei tainnut yksi tai kaksi kertaa riittää, kun kuulin käskyn ”Rentouta tää jalka. RENTOUTA. TÄMÄ. JALKA.” Joojoo… Ja se vaikein kohta: osteopaatti laittaa käden ristiselän alle, jonka jälkeen pitäisi osata maata siinä käden päällä rentona. Ja kun käsi vedetään pois, itse ei saisi auttaa eli nostaa lantiota. Mutta no; jos makaat jonkun päällä ja tämä pyrkii sieltä alta pois, niin mikä mahtaa olla se ensimmäinen refleksi? HERRAJJUMALA SE LIISKAANTUU MIUN ALLE. Lohdun sanana kuulin, että jos on saanut hivutettua kouransa pois yli 200-kiloisen ihmisen alta, niin ei tällaisella 80+ -kiloisella suurempaa hätää ole. No, ehkä uskon ensi kerralla.

Suosittelen myös huomioimaan sen, että mikäli on samanlainen kontrollifriikki kuin minä, kannattaa valita ihminen johon luottaa. Itselleni esimerkiksi ensimmäinen ripsienpidennyskerta oli aikanaan hankala, kun en meinannut saada silmiä ns. rauhoittumaan ollenkaan. You know, kun silmät ovat kiinni mutta luomien alla on menossa reivit. Tämä johtuu oman tulkintani mukaan siitä, etten tykkää olla ventovieraan edessä silmät kiinni (=jotenkin haavoittuvana), etenkään, jos en tarkkaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos siis kontrollifriikkiys nostaa päätään, ei liene haittaa siitä jos takana on vaikka jo muutama hieronta/muu käsittely ja asiakassuhde saatu alkuun. Sisäänpäin hihityttävistä ”painaakohan miun perse ihan hirveesti” ja ”öö miks sen sormet on miun korvissa” -tyyppisistä ajatuksista pääsee yli nopeasti, jonka jälkeen rentoutuminen on taattu. Me likey.

Uusi pää

Sen lisäksi, että olen maailman mielikuvituksettomin pukeutuja, en varsinaisesti pysty keulimaan kekseliäillä kampauksillakaan. Hiuslaatuni on kauniisti ilmaistuna haastavahko, joten sen sijaan, että käyttäisin aamulla aikaa niiden epätoivolla väritettyyn kesytysyritykseen, vedän ne ponnarille. Töihin, kauppaan ja treeneihin. Halusin aina pitkät, paksut ja suorat hiukset - sain ohuet sieltä täältä luonnonkiharat, joita on vähän. Että kiitos vaan. Olin kyllä paikalla kun siniharmaita silmiä jaettiin, mutta tukkajonosta myöhästyin auttamatta.

No, näillä mennään. Onneksi on kuitenkin olemassa luottoparturi, jonka tuoliin istahdan suunnilleen kahden kuukauden välein. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kerran kahdessa kuukaudessa hiukseni ovat sileät, suorat ja auki. Heti seuraavan pesun jälkeen palataan malliin harakanpesä ponnarilla, koska minulla ei ole viitseliäisyyttä föönata tai suoristaa kutrejani. Mutta hei, kerran kahdessa kuukaudessa pääni näyttää siltä, kuin haluaisinkin sen näyttävän! Paksua tuosta tukasta ei ilman lisäkkeitä saa, mutta suorat ja pitkähköt kuitenkin.

Ja punaiset. Olen värjännyt hiuksiani kuutisentoista vuotta, ja aina halunnut kirkuvanpunaiset hiukset. Joskus ne taisivat olla suht lähellä sitä, kunnes pesin ne kahdesti ja se oli ikään kuin siinä. Eilisellä kampaajareissulla testattiin uusia juttuja, ja jos kaikki menee hyvin, jossain vaiheessa haaveeni saattaa kuin saattaakin toteutua. Tästä mahdollisesti lisää myöhemmin, kunhan nähdään miten tämänhetkinen kuontalo alkaa käyttäytyä.

Onhan tuossa tosiaan jonkinlainen ero. Itse asiassa jopa niin huomattava, että keitellessäni kahvia työpaikan kahvihuoneessa työkaveri koputti olalle katsoakseen, kuka olen. Ai hihhihhih, miä ajattelin että meillä on uus tyttö töissä!

Raporttia seuraa, jos tästä vielä punaisemmaksi joskus päästään. Stay tuned :)

Maailman muhkeimmat mokkapalat

Tekeekö mieli jotain makeaa? Ei hätää. Nappaa tästä resepti talteen, syö muutama pala ja lupaan, että ei tee enää.

Tein siis eilen ensimmäistä kertaa elämässäni mokkapaloja. Sain reseptin työkaveriltani jo varmaan puoli vuotta sitten, ja muutamaan otteeseen olen viikonlopun kynnyksellä miettinytkin, että pitäisiköhän tehdä. Jostain syystä homma on kuitenkin aina tyssännyt siihen, kun olen lukenut reseptin loppuun. 6 dl sokeria, 400g tomusokeria... Kyseessä ei siis ole varsinaisesti mikään fitness-ruoka. Kahdelle hengelle pellillinen on kohtuullinen työnsarka, mutta eilisiin tupareihin päätin näitä väsätä.

Ja ei nyt puhuta siitä, että muiden tarjoilujen jälkeen lähes kukaan ei jaksanut enää jälkiruokaa, ja 20 palasta jäljelle jäi 17. Seitsemän-helvetin-toista :D Onneksi sekä minun että miehen työpaikkojen kahvihuoneista löytyy Bermudan kolmio, josta häviävät alle tunnissa vaikka pienet kivet.

Mutta asiaan. Tässä siis ohje maailman muhkeimmille (ja tuhdeimmille) mokkapaloille:

6 munaa
6 dl sokeria
8 dl vehnäjauhoja
5 tl leivinjauhetta
5 tl vaniljasokeria
3-4 rkl kaakaojauhetta
3 dl maitoa
150g voita tai margariinia

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita leivinjauhe, vaniljasokeri ja kaakaojauhe vehnäjauhoihin. Sulata voi tai margariini. Lisää taikinaan vuorotellen maitoa, voisulaa ja jauhoseosta. Sekoita tasaiseksi ja levitä uunipellille. Paista 175 asteessa 25-30 minuuttia.

Kuorrute:
n. 400g tomusokeria
1,5 rkl kaakaojauhetta
3 tl vaniljasokeria
150g voita tai margariinia
6-7 rkl vahvaa kahvia
+ päälle nonparelleja

Huomion arvoista on se, että taikinaa tulee aivan jäätävä määrä. Resepti on tuplattu jostain originaalista, koska pienemmästä määrästä tulee kuulemma vain vihaiseksi :) Eli jos haluaa, ohjeen määrät voi myös puolittaa. Tai sitten voi mennä tulta päin kuten minä, ja todeta tiskialtaan olevan paras paikka taikinamassan sekoittamiseen.

Huomioida kannattaa myös se, että myös kuorrutetta tulee aivan infernaalisesti, eikä omassakaan uunipellissä meinannut riittää vääntö. Kippasin kulhollisen kuorrutetta valmiin tuotoksen päälle mentaliteetilla kyllä se siinä pysyy, ja totesin hitusen liian myöhään, että ei muuten pysy. Onneksi kuorrute jähmettyy nopeasti, ja vain kauhallinen ehti valua hellalle :D Suurin osa jäi kuitenkin leipomuksen päälle, joten no harm done.

Hyvähän siitä lopulta tuli, vaikka matkan varrella pieni epäusko vaivasikin. Seuraavan kerran taidan puolittaa varsinaisen taikinan määrän, mutta jättää kuorrutteen määrän ennalleen. Koska OMNOMNOM.

Herkullista sunnuntaita!

TGIF

Viimeksi kyselin, että mistä tietää kevään olevan nurkan takana. Nyt voisin kysyä, että mistä tietää, ettei perjantai tullut tällä(kään) viikolla yhtään liian aikaisin?

Siitä, kun myyntipäällikkö aloittaa puhelunsa "lähetkö siiderille", ja itse vastaa "KYLLÄ" kuuntelematta kysymystä loppuun.

One of those weeks. Harmi, että päällikkö on Helsingissä ja minä Mikkelissä. Eikä kuulemma Postikaan kuljeta mansikka-limeä minulle, vaikka mielellään olisi sen lähettänytkin.

Konkreettisten juomien puuttuessa voi onneksi aina katsella kuvia, ja fiilistellä rennonletkeitä kesäbiisejä kuten tämä: