Kopla haussa eli mistä jumppapirkolle kaveri?

Jo vain kuulkaas. Nyt seuraa täysin jäsentelemätöntä tajunnanvirtaa aiheesta, josta olen halunnut postata jo jonkin aikaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Toisaalta olisi ehkä parempi jättää väliin nytkin, koska lopputuloksesta ei ole minkään valtakunnan takuita :) Mutta jaaritellaan nyt siitä huolimatta.

Vedetään myös heti alkuun disclaimer: en tunne oloani mitenkään erityisen yksinäiseksi. Siitäkään huolimatta, että nykyelämässäni on suhteellisen vähän ihmisiä, joiden seurassa haluaisin vapaaehtoisesti viettää aikaa, tai jotka haluaisivat vapaaehtoisesti viettää aikansa minun kanssani. Olen aina ollut tarkkailija, semi-introvertti ja hitusen erakko. Nautin yksin olemisesta, enkä tarvitse jokaiseen hetkeen seuraa.

Mutta. Lähiaikoina olen enenevissä määrin ajatellut, että olisihan sellainen jumppakopla kiva. You know, useamman henkilön ryhmittymä, josta saisi aina tarvittaessa vinguttua poukkoiluseuraa, ja "aina" joku lähtisi. Joskus useampikin. Aina ei tarvitsisi kaikkien olla paikalla, vaan rymyämässä voisi käydä vaihtelevallakin kokoonpanolla.

Huomaan nimittäin hitusen kaipaavani sitä, että voisi onnistuneen jumpparupeaman jälkeen höyrytä endorfiinipäissään jollekin. Facebook-hehkutukset pidän niin minimissä kuin mahdollista, sillä pääasiassahan raportoidut treenit vain ärsyttävät. Onhan minulla toki tämä blogikin, mutta ihan joka päivä ei viitsisi ihkuttaa, kuinka mainiota olikaan. Eikä se sitäpaitsi enää jälkikäteen ole sama asia; höyryt olisi saatava päästää ulos siinä hetkessä.

Ei tämä asia päivittäin vaivaa, ja kuten olen ennenkin sanonut, yksikään treeni ei jää seuranpuutteen takia tekemättä. Mutta voisihan se olla kivaa höpötelläkin siinä ohessa. Ainakin silloin tällöin; ei tällainen yksinäinen susi -tyyppinen poukkoilija viittä kertaa viikossa seuraa tarvitse. Mutta joskus. Välillä.

Askel oikeaan suuntaan tuli otettua joitakin viikkoja sitten, kun agitoin samoilta jumppatunneilta tutun naisihmisen kuolemaan kanssani jami+combat-yhdistelmään. Kyseinen henkilö löysi minut ehkä vuosi-kaksi sitten, kun kysyi erään tunnin jälkeen, että olenko mie Anni. Nainen osoittautui isännän nykyään jo entiseksi työkaveriksi, ja yhteinen sävel löytyi suht nopeasti.

Eli ehkä toivoa on. Näitä löytämisiä vaan saisi tapahtua vielä muutama :) Kaveri-kavereistani en saa koplaa muodostettua, koska muu elämä/pienet lapset/eriävät työajat/eri salin jäsenyys/"en lähde vaikka maksaisit". Itse olen semi-introverttina maailman huonoin lähestymään vieraita ihmisiä, mutta jos tunnet/tiedät minut mitä kautta tahansa (tai vaikka et tuntisikaan), viihdyt Fressillä ja kaipaat joskus endorfiinipöllähtelyseuraa, niin nykäisepä hihasta. Lupaan pelästyä ja katsoa vinoon, mutta sisäisesti hihkua riemusta ;)

Kolmen ainesosan rahkaletut

Tarvitsin männäpäivänä töiden puolesta some-materiaalia rahkaletuista, joten agitoin työkaverini paistopuuhiin. Nähtyäni tuotoksista otetut kuvat totesin, että onhan niitä nyt ihan väkisin kokeiltava kotona itsekin. Jos siis lettuhimo yllättää ja haluaa edes jollain tasolla terveellisemmän version, tämä voisi olla sellainen. Toki rahkan voi vaihtaa sokeroimattomaan ja vehnäjauhot vaikka puupelletteihin ja kaarnajauhoon, mutta tämäkin lienee ihan close enough ;)

Kolmen ainesosan rahkaletut

200 g vaniljan makuista rahkaa (EI rasvatonta)
3 kananmunaa
0,5 dl vehnäjauhoja

rasvaa paistamiseen
hilloa, kermavaahtoa, marjasurvosta tms.

1. Sekoita ainekset hyvin, älä vatkaa. Anna taikinan turvota 15 minuuttia.

2. Paista rasvassa miedolla lämmöllä esim. lettupannulla.

3. Heitä päälle marjoja, hilloa, kermavaahtoa tai jotain muuta mukavaa. Itse sulatin pakastimesta pari vuotta sitten säilöttyjä mansikoita, ja surruuttelin ne sauvasekoittimella tasaiseksi.

Ei, se ei ole ketsuppia.

Vanilja-asennevammaista esanssisuus vähän häiritsi, mutta ihan päteviä lettuhimon taltuttajia olivat silti. Maustettuja rahkoja näkyi olevan muitakin makuja, joten seuraavaksi voisi testiin mennä mansikkainen versio :)

Jauheliha-perunalaatikko pienellä twistillä

Sunnuntaiaamupäivää! Jatketaan yksinkertaisten, mutta vallan herkullisten reseptien kanssa. Meillä väkerrettiin eilen viikonlopun iltaruuiksi tätä perusmättöä, mutta tokihan hoksasin blogipotentiaalin vasta siinä vaiheessa, kun koko komeus oli jo menossa uuniin. Määrät ovat siis sinne päin, ja jokainen voi luonnollisesti varioida ne omaan ruokakuntaansa sopivaksi. Vaihekuviakaan ei ole, mutta onneksi kyse ei ole ydinfysiikasta :)

Jauheliha-perunalaatikko pienellä twistillä

6-7 isohkoa perunaa
4 porkkanaa
1 iso sipuli
600g jauhelihaa
400g porsaankylkeä
1 prk ruokakermaa
ripaus vehnäjauhoja
1 lihaliemikuutio
suolaa ja pippuria
vettä

Ruskista jauheliha, ja mausta suolalla ja pippurilla. Pilko perunat ja porkkanat sopivan kokoisiksi palasiksi, hienonna sipuli.

Kokoa ainekset uunivuokaan tai pataan ns. kerroksittain. Itse laitoin ensimmäiseen kerrokseen noin kolmasosan perunoista, puolet porkkanoista, puolet sipulista ja puolet jauhelihasta. Murenna puolikas lihaliemikuutio ensimmäiseen kerrokseen, ja ripottele päälle vähän vehnäjauhoja (tai jätä pois, jos et käytä). Tee toinen kerros samalla tavalla.

Laita ylimmäiseksi viimeinen kolmannes perunoista. Kaada sekaan ruokakerma, ja ns. sopivasti vettä. Mitään määrää en vedelle osaa kertoa, koska laskin sen pataan suoraan hanasta :) Vettä oli sen verran, että pataa kallistamalla neste näkyi padan reunalla.

Lado päällimmäiseksi possunkylkipalat, ja ripottele päälle suolaa.

Paista koko komeutta ensin 250 asteessa uunista riippuen reilut 30 min. Käännä kylkipalat n. puolivälissä, ja ripottele suolaa myös toiselle puolelle. Laske lämpötila 200 asteeseen, ja paista laatikkoa 30-45 minuuttia. Laske tämän jälkeen lämpötilaa vielä 150-175 asteeseen, ja anna ruoan hautua rauhassa niin kauan, kuin maltat odottaa :) Meillä tätä uunitettiin yhteensä n. 2,5 tuntia.

Varioinnin varaa luonnollisesti on paljon, eli lisää halutessasi muita juureksia tai jätä possunkylki pois. Mitään virallista funktiota sillä ei nimittäin ole, kunhan tuo mukavan pienen twistin ruokaan. Ja ovathan nuo rapeat kylkipalat aika hyviä :)

#arkikuvahaaste eli viime päivät kuvina

Heippahei tyypit ja pahoittelut radiohiljaisuudesta. Loman jälkeinen työviikko on imenyt vähän mehuja matamista ja muutenkin runosuoni ollut hitusen tukkeessa, mutta eiköpähän tämä tästä taasen. Mitään vallankumouksellisen suurta ei ole tapahtunut tällä(kään) viikolla, mutta viikko sitten perjantaina ihana Saija heitti fb:ssä arkikuvahaasteen. Käytetään siis sitä hyväksi tälläkin kanavalla, eli läimäistään arjen tiimellyksessä näpsäistyt kännykkäotokset eetteriin:

1/7:

Isäntä karkasi viime perjantaina työporukan kickoffille Tallinnaan, joten otin kaiken irti omasta ajastani ja kävin mm. yksin leffassa. En ole koskaan ennen käynyt katsomassa mitään elokuvaa ensi-illassa, joten oli ihan jännää sekin. Leffa itsessään ei ollut mikään taide-elämys, mutta ihan katsottava kuitenkin. Vaikka miespääosan esittäjä onkin ihan vääränlainen. Pekonimaustetut popparit olivat kuitenkin huippuhyviä!

2/7:

Minni nukkuu sängyssä/vieressä ainoastaan silloin, kun toinen on poissa kotoa. Niinpä sain siis pe-la-yönä nukkua osan ajasta karvahanurin läheisyydessä. Aamulla tuo hävisi johonkin (lue: oksentamaan olkkarin matolle), ja tuli sitten herättämään. Että huomenta vaan.

3/7:

Sunnuntai on meillä ruuanlaittopäivä, jolloin tehdään molempien työeväät mahdollisuuksien mukaan koko viikoksi, ja lisäksi joku ruoka alkuviikon päivällisiä ajatellen (loppuviikon iltaruoka väkerretään sitten keskellä viikkoa). Joskus alkuaikoina tähän tuhrautui paljon enemmän aikaa, nykyään koko setti on yleensä valmis parissa tunnissa. Jotkut ovat ihailleet omistautumista, mutta pääasiassa kyse on ihan puhtaasta laiskuudesta ja mukavuudenhalusta: en todellakaan halua mennä arkipäivänä töiden jälkeen kauppaan miettimään, että mitähän sitä tänään söisi. Samasta syystä meillä hoidetaan koko seuraavan viikon ruokaostokset lauantaina, ja tehdään tarvittaessa max. yksi täydennyskeikka keskellä viikkoa. Osa kritisoi toimintatapaa sillä, ettei millään voi tietää vielä sunnuntaina, mitä torstaina tekee mieli syödä. Se on toisaalta ihan totta, mutta itselleni toisarvoista: arkena syön mitä olen sunnuntaina tehnyt, ja viikonloppuna panostan enemmän mielitekoihin.

4/7:

Maanantai oli kehonhuoltopäivä jalkahieronnan merkeissä. Vaikka tuo tekeekin pitkällä tähtäimellä hyvää, niin juuri tapahtuessaan ei ole kyllä rentouttavaa hemmottelua nähnytkään. Nykyinen hierojani arveli penikoideni jumittumisen johtuvan osaltaan kilpirauhasvaivoista, kun aineenvaihduntani ei pelitä kuten normipirkolla. Koipien sisäsyrjien hierominen on aivan yhtä helvettiä alusta loppuun, sillä jumi ulottuu sisäreiden yläosasta aina nilkkaan asti. Olen myös ruvennut itkeskelemään jalkahieronnassa käydessäni; kauan ei kyynelehtiminen kestä, mutta nähtävästi tuo säärien hierominen ylittää kipukynnykseni juuri sen verran, että silmät alkavat hikoilla. Onneksi hierojani on ihana ja ammattitaitoinen ihminen, jonka kanssa naurunkyyneliltäkään ei voi välttyä.

5/7:

En ole koskaan erityisemmin perustanut ystävänpäivästä, sillä pyrin parhaani mukaan huomioimaan ystäviäni ja läheisiäni muutenkin. Mitään erityisohjelmaa ei siis tiistaille ollut suunniteltu, joten isäntä paineli jääkiekkomatsiin ja minä töiden jälkeen salille. Hemmottelin itseäni treeninjälkeisellä hetkellä infrapunasaunassa, ja saavuttuani raivonälkäisenä kotiin löysin olohuoneen kaapin päältä kukkakimpun :)

6/7:

Työkaveri leipoi tiistaina mokkapaloja, ja niistä riitti vielä keskiviikollekin. Kyseinen herkku oli täydellinen iltapäiväkooman pelastus, ja nuo tuolla nimenomaisella reseptillä tehdyt versiot ovat kyllä maailman parhaita. Johtuen ehkä tuplakuorrutteesta.

7/7:

Torstaina, kuten kaikkina muinakin (arki)aamuina, aloitin päivän perinteisellä tavalla. Siihen kuuluu lyhyt datailuhetki kirkasvalolampun loisteessa, ja aamupalaksi porkkanan kaveriksi juotu rahka-mansikka-mustikka-avokado-lese-mehukeitto-maito-pirtelö. Helppoa ja hyvää!

Arkihaaste päättyi torstaina, mutta itse arki jatkui ja jatkuu edelleen. Eilen löysin postilaatikostani tämän:

Kyseessä on siis Suomen World Visionin tyttöjen silpomisen vastaisen kampanjan tunnustuote, jonka sain tehtyäni lahjoituksen kampanjan hyväksi. On muuten maailman pähein heijastin.

Leppoisaa lauantaita!

Miltä näyttää 88 kiloa 167-senttisessä varressa?

Starboxin Tea's and coffee -blogia kirjoittava Tea on huikean rohkea nainen. Minusta ei kuuna kullan valkeana olisi samaan kuin hänestä - en suostuisi alusvaatteillani kuvattavaksi julkisesti levitettävään videoon, vaikka aseella uhattaisiin. Vaikka olisin minkä kokoinen tahansa. Kuvitteellinen hattu nousee siis todella korkealle.

Kipupisteet-postauksessa Tea kehotti kaikkia katsomaan peiliin, etsimään ne kehon osat joita inhoaa, ja kääntämään ajattelun positiiviseksi. Luin tuon postauksen jo useampi viikko sitten, ja se jäi kaivelemaan mieltä. Ehkä senkin takia, että minun inhokkini omassa kehossani ovat aikalailla samat kuin Tealla: heltta, allit, röllykkä ja tankki. Tai kauniimmin ilmaistuna leuka, käsivarret, vatsa ja pylly.

Mieleni olisi tehnyt toteuttaa tämä postaus jo aiemminkin, mutta en keksinyt mitään hyvää sanottavaa kyseisistä ruumiinosistani. Enkä itseasiassa keksi vieläkään. En minä suoranaisesti noita enää vihaa, mutta mitä tulee yksittäisiin inhokkeihin, en vain osaa kääntää ajatteluani positiiviseksi. En siis ole bodylove-prosessissa vielä riittävän pitkällä.

Enkä tasan aio ottaa lähikuvia vatsastani sivusuunnasta.

Mutta. Voisihan sitä kokeilla tarkastella tätä tomumajaa kokonaisuutena, vai mitä? Eli: miltä näyttää 88 kiloa 167-senttisessä varressa? Esimerkiksi tältä:

Siirrytään kuvallisen ilmaisun jälkeen sanalliseen, ja ajattelutapaan nro 1:

Siis voi elämä. Mikä tuokin luulee olevansa lorttonarupaidassaan, ajatteleeko se oikeasti näyttävänsä hyvältä? Ja mikä tuo yksi ja ainoa poseerausasento on? Voihan sitä kättä pitää muuallakin kuin kylkiläskin peittona. Maha näyttää siltä, että on aika onnitella perheenlisäyksestä. Kädet ovat kuin puunrungot, ei paljon kannattaisi hihattomissa paidoissa julkisesti näyttäytyä. Reittä ja persettäkin näkyy löytyvän sen verran, että hypätessä hyllyminen jatkuu varmaan tuntitolkulla. Ja aaahahahaha tuota pallonaamaa, harva taitaa pystyä lihomaan naamasta. Ja siis apua, onko tuo rantautunut maitovalas joskus näyttäytynyt rannalla noissa bikineissä?

Aika puuduttavaa luettavaa. Ja oikeastaan aika surullista, miten helposti ja pakottamatta sen kirjoittaminen onnistui. Ihan tuolla tavalla en (enää) itseäni ruoski, mutta eivät nuo ajatukset ihan tuulesta temmattujakaan ole.

Kokeillaanko ajattelutapaa nro 2?

Ihan kivan paidan löysin kyllä verkkokaupasta. Eivätkä nuo narutkaan häiritse, kun eivät paljasta mitään. Ihan mukava pitää välillä jotain muuta kuin ainaista hupparia ja t-paitaa. Harmittaa kyllä vähän kameran edessä oleminen, kun ei ole itsensä kanssa täysin sinut. Vaikka tuo kroppa ei nyt tällä hetkellä näytä ihan siltä kuin haluaisin, niin on se oikeastaan kuitenkin suht terveen ja toimivan näköinen. Onhan sitä selluliittiä vähän siellä ja täällä, mutta taitaa niitä olla maailmassa pahempiakin asioita. Ja hei! Viimeksi jalkaprässissä tein sarjaa 160 kilolla, on noi jalat kyllä aika vahvat jo. Ja olkapäissäkin saattaa olla potentiaalia. Paksuthan nuo kädet on vielä ja rasvan sulattelu voisi olla aiheellista, mutta vitsi miten kivaa, kun nykyään käsipäivä tuntuu salilla jo tosi mukavalta. Just tänään ajattelin, että ens kerralla vois ehkä testaa vipareihin isompia painoja. En kyllä ole vieläkään päässyt yli tuon bikinikuvan tuomasta nolotuksesta, mutta tuli kyllä hyvä fiilis kun uskalsin kesällä mennä uimaan ne päällä. Eikä siellä kukaan edes katsonut kieroon, kun taisin kuitenkin näyttää ihan tavalliselta. Ja vaikka tuo naama on pyöreä, niin siellä "pallonaaman" keskellä on kuitenkin aika kivat silmät - ihan kehuttukin on joskus.

Että joo. Onhan siinä bodylovesta vouhottamisessa pointtinsa. Nuo tekstinpätkät kun lukee, niin suhteellisen paljon kivempi fiilis tulee tuosta jälkimmäisestä. Täytynee siis ottaa ihan asiakseen jutella itselleen nätimmin samalla, kun työstää kroppaansa kohti sitä mahdollisimman hyvinvoivaa versiota. Työnsarkaa on vielä paljon, sillä uskon oman hyvän olon painoni olevan jossain 75 kilon tienoilla, tai ainakin alle 80:ssä. Ihan kilon tai kahden päälle se ei ole, katsellaan tässä matkan varrella miltä alkaa tuntua. Välillä ajatus tulevasta tarpomisesta puuduttaa, mutta on vaan muistettava vertaus elefantista: jos on norsu syötävänä, niin ei auta kuin pilkkoa se pieneksi ja syödä pala kerrallaan.

Youknow. Sen sijaan, että nimittelisi itseään sotanorsuksi.

Miniloma kuvina

Hyvää huomenta! Aijai kuulkaas, ihmisen pitäisi aina saada olla lomalla. No okei, ei ihan aina. Mutta pakko myöntää, että olen nauttinut kuluneista päivistä täysin siemauksin. Ei heräämistä herätyskelloon (vaan kissan huutokonserttiin), ei minuuttiaikatauluja, ei stressiä.

Kissimirrin takia pidemmät reissut ovat tällä hetkellä pannassa, mutta parin yön minilomalle uskalsimme karata. Reissu suuntautui Vantaan Flamingoon, jossa viihdyimme sunnuntaista tiistaihin. Tokihan sunnuntaina piti menomatkalla viedä ensimmäinen sata euroa jo Ikeaan... köh.

Kävin läpi kännykkäräpsyt, ja totesin niiden mahtuvan pääosin kolmen hashtagin alle.

#lifegoals:

Niin leveä sänky, että siihen mahtuu makaamaan poikittain <3

Aamupalalla suklaasuihkulähde.

Oma kylpyamme. Vaikka totesinkin kylvyn laskemisen olevan taitolaji: aivan liian kuumaa vettä piti jäähdytellä useampaan kertaan laskemalla jääkylmää tilalle.

#girlswhoeat:
 

Maanantain aamiainen...

Maanantain välipala... Okei, söin vain tuon gelato-annoksen, suklaakakusta huolehti seuralainen.

Maanantain myöhäinen lounas... Kuka syö kiinalaisessa ravintolassa mm. ranskalaisia ja nakkeja?

... ja tiistain aamiainen.

Toki tuonne sekaan mahtui myös Ikean lihapullat ja käynti Raxissa (köh), mutta kaikkea en muistanut kuvata. Voin kuitenkin kertoa, että nälkä ei varsinaisesti päässyt vaivaamaan :D

#kulutushysteria:

Stadiumin sovituskoppiin mennessä iskee aina vauhtisokeus... vain murto-osa lähti mukaan.

Seuraavaksi kuva-arvoitus, jonka ennätin jo Instagramiinkin postata. Arvatkaa, kumpi asukokonaisuus lähti kotiutukseen:

Hashtag #ilooklikesalad

Yleisön pyynnöstä huolimatta ja suureksi pettymykseksi tunnustan, että pokerinaama ei riittänyt ensimmäiseen asukokonaisuuteen - olin nauraa itseni tärviölle sovituskopissa. Olin jo päättänyt, että mikäli tuo toppikin olisi ollut kivan mallinen, olisin ostanut molemmat. Mutta siis pidettäväksi erikseen :D Tällä kertaa kassalle asti päätyivät näistä kahdesta kuitenkin vain nuo housut.

Instagramissa sain kuulla näyttäväni sammakolta, ja jo nuo pelkät housut kirvoittivat Fressin henkilökunnalta lisänimet viidakkonainen ja Green Hornet. Että mikäs tässä, matka epäsoveliaan värikkäiden trikoiden kanssa jatkuu.

Reissun tuliaisina pari t-paitaa, treenitoppi, treenihousut, hävyttömän edullinen takki, kynsitarroja, Happoradion cd, pari kirjaa, Sensain puhdistusliina ja hiushärpätin.

Vallan mukava reissu oli siis se, vaikka kulutettua rahaa en uskallakaan näin jälkikäteen ynnäillä. Mukava oli myös palata kotiin, ja olenkin jo ehtinyt mm. käydä taas bodyjam+bodycombat -yhdistelmässä sekä raikota vaatehuoneen. Kummasti tuli hyllyille tilaa, kun kierrätykseen/roskiin/kirppisläjään lähti jätesäkillinen/muovikassillinen/2 isoa Ikea-kassillista tavaraa. Eikä hommaa tarvinnut tehdä edes yksin:

Arvon majesteetin uusi lempipaikka <3

Tänään käyn vielä moikkailemassa perhettä Keski-Suomessa, ja huomisesta lauantaihin saan nauttia omasta laatuseurastani isännän karatessa työporukan risteilylle.

Aurinkoista loppuviikkoa!

LOMA!

Iiiiiihanaa lauantaita, höperöt! Monta iitä sen takia, että allekirjoittanut on ensimmäistä kertaa nykyisen työnantajan palveluksessa ollessaan talvilomalla <3 Prosessoin tapahtunutta näkemällä koko viime yön unta työkavereista.

Postasin ilouutisen myös Facebookiin:

Hassun sedän kuva Pinterestistä

Toteutin samalla monivuotisen haaveeni yo. automaattivastauksesta. Rohkenin tosin laittaa sen vain organisaation sisäisiin posteihin, ulkopuolelle lähti hieman pidempi ja asiallisempi vastaus.

Loma alkoi rinta-olka-ojentajatreenillä, ja ilokseni olen todennut, että nuo olkapäätkin ottavat treeniä vastaan kun noh, treenaa. Todellinen shokkiylläri. Ei edelleenkään lempparini lihasryhmistä, mutta enää ei tee mieli skippaillakaan.

Illalla pitäisi vääntäytyä istumaan iltaa muutaman työkaverin kanssa. Illanistujaisten teemana on noku pikkujouluista jäi niin paljon viinaa. Kuusi urhoollista, lukemattomia tölkkejä. Nooh, jos sen itselle perinteisen kolme ja nukkumaan -tyylin muistaisi tänäänkin.

Huomenna suunnistamme isännän kanssa Vantaan Flamingo-hotelliin parin yön visiitille, ja kuulemma ihan lyhyen matkan päästä löytyy mm. Stadiumin outlet ja XXL. Senhän taas tietää, miten siinä käy :)

Leppoisaa viikonloppua!

Pelasta pimppi - Seis silpomiselle

Vakavoidutaanpa hetkeksi. Luin juuri Puutalobaby-Kristan kirjoituksen aivan hirvittävän tärkeästä aiheesta: tyttöjen ympärileikkauksesta. Silpomisesta. Siitä operaatiosta, jossa teini-ikäiseltä tytöltä runnotaan väkivaltaisesti sukupuolielimet.

Krista kirjoitti jo niin hyvin, että kaikki oleellinen on jo sanottu. Mutta vaikka tunnenkin niin syvää riittämättömyyttä, lamaannuttavaa kuvotusta ja veretseisauttavaa vastenmielisyyttä, etten osaa pukea tunteitani sanoiksi, on pakko kirjoittaa jotain edes lyhyesti. Siitä huolimatta, ettei oma yleisöni ole suurensuuri. Eihän tällaisesta voi vaieta, eihän?

Vuosittain silvotaan noin kolme miljoonaa tyttöä. Kolme miljoonaa. Se on kolme miljoonaa kertaa liian paljon tuskaa, kauhua, kipua ja huutoa. Kolme miljoonaa kertaa liian paljon terveysriskejä, komplikaatioita, katkenneita koulunkäyntejä, lapsiäitejä. Kolme miljoonaa kertaa liikaa lapseen kohdistuvaa väkivaltaa.

Oma avuttomuuden tunne on valtava, mutta onneksi aina voi tehdä jotain. Yksi ihminen voi harvoin pelastaa koko maailmaa, mutta pienistä puroista kasvaa suuria jokia. Suomen World Visionilla on tälläkin hetkellä, 30.1.-10.2. käynnissä Pelasta pimppi - Seis silpomiselle -kampanja, johon voi osallistua lahjoittamalla rahaa joko tekstiviestillä tai verkkopankissa.

World Visionin sitkeä työ tuottaa tulosta; edistystä on tapahtunut etenkin Keniassa, ja todennäköisyys tulla silvotuksi on pienempi kuin esimerkiksi 30 vuotta sitten. Vuonna 1984 kenialaisista 15–19-vuotiaista nuorista naisista 41 prosenttia oli silvottuja. Vuonna 2014 osuus oli 11 prosenttia.

Silti. Edelleen joka vuosi kolme miljoonaa tyttöä käy läpi tuon kammottavan aikuistumisriitin. Oman lahjoitukseni laitoin menemään heti Kristan tekstin luettuani, ja haastan teidät kaikki tekemään samoin. Pienelläkin avulla on merkitys: valistustyön lisäksi World Vision rakennuttaa asuntoloita ja turvataloja silpomista pakeneville tytöille, järjestää vaihtoehtoisia aikuistumisriittejä sekä kouluttaa silpojia uuteen ammattiin.

Lahjoita 10€ lähettämällä tekstiviesti AUTAN numeroon 16499.

Lahjoita haluamasi summa (minimi 10€) verkkomaksulla täällä.

Jättämällä osoitetietosi saat upean kampanjaheijastimen:

Kampanjan heijastimen on suunnitellut Paola Suhonen.

Absurdia käyttää tällaisen tekstin tagina hyvinvointia, mutta siihenhän tässä pyritään, että nuokin kolme miljoonaa tyttöä saisivat voida hyvin.

Onko sinulla blogi? Kirjoita. Käytätkö somea? Jaa tietoa. Lahjoita, jos pystyt.