All those joyful little things

Hei vaan hei. Viimeaikaisten tapahtumien jälkeen yleisvire on ollut aika mollivoittoinen, mutta ajattelin kuitenkin tulla kertomaan, että täällä sinnitellään edelleen. Yksi ystävistäni kysyi eilen, että miten jakselen. Kerroin hänelle, että on ok-päiviä, hyviäkin päiviä, ja sitten on niitä, kun asioiden lopullisuus lyö lapiolla naamaan. Pikkuveljeni ei ollut viime vuosina enää konkreettisesti jokapäiväisessä elämässäni mukana, mutta noin kerran viikossa saatoimme kuitenkin vaihtaa muutaman viestin. Ja nyt, kun tapahtuneesta on kulunut tasan kaksi viikkoa, alan pikkuhiljaa sisäistää sen, että niitä viestejä ei enää tule. Pelkään ja jännitän myös tulevaa siunaustilaisuutta, sillä voin vain kuvitella, miten karmea päivä siitä tulee. Tilaisuus on varmasti lämminhenkinen, mutta kuitenkin kamalinta ikinä. Toisaalta toivoisin sen tulevan ja olevan ohi mahdollisimman pian, jotta voisimme koko perhe rauhoittua surutyön tekemiseen.

Mutta. Olen sanonut useaan kertaan, että kaikista eniten minua auttaa nyt se, että niin töissä kuin vapaa-ajalla ollaan mahdollisimman normaalisti. Ja koska nyt jos koskaan on tärkeää ottaa ilo irti pienistä asioista, aion nyt jakaa muutaman viimeaikoina ilahduttaneen jutun:

Herpeslääke. It's good to open with a joke, right? Olen sitä onnekasta tyyppiä, joka saa yskänrakkulan joka jumalan kerta, kun jonkun fuck my life -tyyppisen ajanjakson jälkeen pahin stressi laukeaa. Viime viikko oli töissä hitusen tätä laatua, ja perjantai-iltana alkoi ylähuuli taas tuntua epäilyttävän tutulta. Lauantaiaamuna huuleeni oli ilmestynyt kaksi kuumailmapallon kokoista rakkulaa. Kyllä, kaksi. Luojan kiitos on olemassa näitä myrkkyjä, jotka kiskaistaan huiviin 12 tunnin sisällä ja jotka nopeuttavat paranemisprosessia.

Synttäribrunssi. Vanhenin pääsiäismaanantaina, ja halusin välttämättä rekkamiehen aamiaisen. Huomatkaa myös synttärikakku <3

Uusi harrastukseni bujoilu. Tämä näpertely on vaan ihan mahdottoman kivaa, ja erityisen tyytyväinen olen siihen, että keksin keittiönpöydän kaaokselle vihdoin suhteellisen toimivan ratkaisun.

Pätkis-jäätelöpuikko <3 Tiedän, mitä syön ensi kesänä.

Suhteellisen hyvin kulkevat treenit. Taivallan päättäväisesti kohti tälle vuodelle asettamaani 200kg jalkaprässi-tavoitetta, nyt mennään jo 160 kilossa.

Se fakta, että elämässä tapahtuu kamalien asioiden lisäksi myös mukavia juttuja. Elämääni astelivat uutena elementtinä deadlinet, ja olen aiheesta sekä innoissani että pienesti myös kauhuissani. Jätän tällä kertaa tämän ärsyttävästi tähän, mutta lupaan kertoa teille tästäkin hitusen enemmän vielä myöhemmin.

Aurinkoa lumisateen keskelle <3

Miten jaksat?

Otsikon kysymys on esitetty minulle menneen viikon aikana useamman kerran, ja siitä onkin muodostunut yllättävän vaikea vastattava. Miten itsemurhan tehneen omainen nyt yleensä jaksaa? Muutaman lähimmän kanssa asiasta on käyty syvempiäkin keskusteluita, muille olen sanonut jotakin tyyliin No tämmöstähän tää nyt on. Kyllä mie pärjään kun ei ole vaihtoehtoja.

Ja kyllä minä pärjäänkin. On ollut oikeastaan yllättävääkin huomata, millaista vahvuutta ihmisestä voi löytyä. Viime viikon keskiviikko meni täydellisessä shokissa, vaikka en uutisista ollutkaan yllättynyt. Lähinnä mietin, että miten tällaiseen kuuluu reagoida. Mitä kuuluu sanoa, mitä tuntea, mitä tehdä. Kumma kyllä, aiheesta ei taida olla olemassa yhtään oppikirjaa.

Uutiset kuultuani istuin kaksi tuntia sohvalla jumppavaatteet päällä. Olin ollut aikeissa lähteä bodyjamiin, mutta jostain syystä ei juuri tanssittanutkaan. Jotakin shokin määrästä kertoo se, että suruviestin saatuani soitin ensimmäisenä Fressille. Moi Anni täällä, miulla oli tunti varattuna mutta nyt on perheessä sellainen tilanne, että en kykene tulemaan. Voitko kiltti perua sen varauksen. Ihan kuin tuolla olisi ollut yhtään mitään väliä.

Olen itkenyt joka päivä. Olen nukkunut välillä hyvin ja välillä huonosti, syönyt välillä hyvin ja välillä mitä sattuu. Olen tuijottanut täysin zombiena eteeni ja luullut, etten naura enää koskaan. Olen nauraa käkättänyt Anna Perhon Pientä säätöä -kirjalle ja sille kissalle, joka järjesti kerrostaloasunnossa 13 tunnin bileet. Olen muistellut rakasta veljeäni ja tuntenut lamauttavaa tuskaa, mutta myös hymyillyt joillekin muistoille. Olen murtunut siitä ajatuksesta, etten enää koskaan kuule hänen ääntään. Olen käynyt pari kertaa salilla, ja yksin leffassa katsomassa Kaunottaren ja Hirviön. Tänään palasin töihin, sillä siihen omaan normaaliarkeen on vain pakko yrittää palata pikkuhiljaa. Pimeys ei ihan heti väisty, mutta tahto selvitä on vahva. Ja vaikka teen arkeeni kuuluvia normaaleja asioita ja nauran tv-ohjelmalle, en ikävöi tai rakasta veljeäni sen takia yhtään sen vähempää.

Kirjoitin eilen Facebookiin julkiset kiitokset läheisilleni. On ollut aivan valtavan upeaa huomata se kaikki rakkaus ja tuki, mitä minulla on ympärilläni. Toivottavasti saan joskus osoitettua kiitollisuuteni niille, jotka tällä hetkellä pitävät minua pystyssä ja järjissäni. Yksi lupasi tulla luokseni vaikka keskellä yötä, toinen kehotti soittamaan tai laittamaan viestiä milloin tahansa. Kolmas lupasi kyydin keskussairaalaan järjestyvän viidessä minuutissa, neljäs pui asiaa kanssani ja kertoi ihailevansa vahvuuttani. Viides kertoi omasta vastaavasta kokemuksestaan ja lupasi, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Osanottoja ja myötätuntoa sateli joka puolelta, myös tuntemattomilta.

Kaikilla tuntui olevan myös yksi ja sama huoli: kun ei tiedä, mitä sanoa. Jos yhtään lohduttaa, niin en minäkään tiedä. Mitä tällaiselle ihmiselle edes voisi sanoa? Kuten sanoin, aiheesta ei ole olemassa oppikirjaa. Esimieheni sanoi hänelle soitettuani, että no voi helvetin kuustoista. Se on oikein hyvin sanottu, se.

On ollut myös kiinnostavaa huomata se, että kaikki eivät osaa kohdata surevaa tai vaikkapa sairastunutta. Yksi ei reagoi mitenkään, toinen ei uskalla tervehtiä, kolmas ei saa katsotuksi silmiin. Aluksi se tuntui pahalta ja teki mieli älähtää, että I'm still here. Mutta toisaalta ymmärrän - ei sekään väärin ole, ehkä jotkut vain lamaantuvat tragedian edessä. Mutta ei silti kannata liikaa miettiä sitä, että jos sanookin jotain väärin. Oikeita sanoja ei ole, joten ei voi olla vääriäkään. Paitsi no, älä nyt kuitenkaan sano, että tuleehan niitä uusia.

Jokaisen tragedian kohdanneen suru on yksilöllinen, joten en voi puhua kaikkien puolesta. Mutta jos juuri sinä satut miettimään minusta, että voikohan tuolle kertoa omia kuulumisiaan, kysyä kesäsuunnitelmista tai lähettää linkin Antti Holman V-lauluun, niin kyllä voi. Minä olen edelleen se ihan sama ihminen, surullinen vain.



Kaikki postauksen kuvat www.pixabay.com

Pysy aina pikkuveljenä

Rauhaisaa matkaa, linnunpoika pieni, liian varhain väsyit tähän maailmaan.
Siellä minne lensit ei siipesi paina, eikä liioin ole olemassa pelkoakaan.

Pikkuveli 22.11.1988 - 12.4.2017

 

Uusi harrastus: kuinka bulletjournaling vei mennessään

Meille on vähän huomaamatta pesiytynyt uudenlainen "sisustustyyli", ja keittiönpöytämme näyttää nykyisin tältä:

Perfektionistia vähän ahdistaa, kun tykkään ns. tyhjistä tasoista - meillä ei ole muutaman tuikkukipon ja valokuvakehyksen lisäksi esimerkiksi yhtään koriste-esinettä. Totesin vain, että kun uuden harrastuksen kanssa tulee turattua melkein joka ilta, niin turhaan noita tarvikkeita raivaa pois ja kaivaa uudelleen esiin jatkuvalla syötöllä. Toki joku vähän toisenlainen säilytystapa voisi silti olla pidemmällä tähtäimellä kivempi...

Minäkin olen siis höyrähtänyt bullet journaliin. Lueskelin Starboxistakin muutaman postauksen aiheesta, ja olin vielä helmikuun lopussa sitä mieltä, että eäääääh emmäjaksa. Sitten erehdyin selaamaan Pinterestiä ja Instagramia hashtageilla #bulletjournal ja #bujo. Virhe.

Onneksi on olemassa joku muukin, joka innostuu asioista yhtä helposti. Saija oli laittanut jo aiemmin viestiä, että vitsi miten Love my lifen Jennillä on nätti bujo... Tunnustin silloin miettineeni asiaa itsekin, mutta aiheen kaipaavan vielä sulattelua. Ei tainnut mennä montakaan viikkoa, kun mesettelin Saijalle, että mie muuten päätin että haluan oman bullet journalin. Muutaman viestin jälkeen treffit Suomalaiseen Kirjakauppaan oli sovittu. Hups.

Itsehän rikoin välittömästi yhtä ohjeistusta: älä hanki kallista kirjaa, vaan harjoittele ensin vaikka tavalliseen ruutuvihkoon. Ja höpö höpö. Ostin 15 euroa maksaneen, tarkoitukseen räätälöidyn ja Suomessa valmistetun muistikirjan pistesivuilla. En ajatellut, että osaan varmasti heti kaiken täydellisesti, mutta ajattelin, että vähänkö harmittaa jos siitä peruspertin sinikantisesta kurppanavihosta tuleekin sisällöltään ihan täydellinen. Eiiiiih, nättiä sen olla pitää.

Jos bujoilun idea on jollekin vielä epäselvä, niin ystävämme Google kertoo kyllä aiheesta kaiken mahdollisen. Löytyy esimerkiksi www.bulletjournal.com, tai Facebookin Bullet Journal Suomi -ryhmä. Tiivistettynä idea on siis tehdä käytännössä ihan mitä itse haluaa.

Miltäpä omassa bujossani näyttää?

Sisällysluettelo

Päätin "totella" ohjeita sen verran, että tein kunnollisen sisällysluettelon ja jätin sille 3 sivua tilaa. Näin ollen halutut sivut löytyvät helposti, jos/kun homma lähtee lapasesta ja rönsyilemään.

Future log

Sisällystä seuraa future log, eli muistiinpanotilaa tuleville kuukausille. Tästä niitä voi näppärästi poimia mukaan kuukausi- tai viikkonäkymiin.

Vuoden "kulttuurit".

Seuraavaksi päätin, että haluan pitää kirjaa vuoden aikana luetuista kirjoista ja leffateatterissa katsotuista leffoista. Tyhjät neliöt odottavat toteutumistaan, väritetyt on jo hoideltu ja puoliksi värjätty on työn alla.

Bucket list.

Tokihan joka tytöllä on oltava oma bucket list. Viereen jäi yksi tyhjä sivu odottamaan inspiraatiota.

Kuukausinäkymiä.

Kalenteripuolen päätin hoitaa niin, että ensimmäisenä näkyy katsaus koko kuukauteen. Tuohon voi merkkailla tapahtumia/menoja silloin, kun viikkonäkymä ei ole vielä tehtynä.

Viikkonäkymiä

Sitten niitä viikkonäkymiä. "Virallinen" ohjeistus kai olisi tehdä jokaiselle päivälle oma sivu, mutta itselläni ei ole niin vilkas sosiaalinen elämä, että sellaista tarvitsisin. Työasiat kirjaan pääasiassa töissä olevaan pöytäkalenteriin, joten bujoon niitä ei tarvitse enää laittaa. Päiväkirjaakaan en osaa enää kirjoittaa, joten kokonainen sivu yhtä päivää kohti tuntuu tuhlaukselta.

Toistaiseksi viikkonäkymät on tullut väkerrettyä samalla kaavalla värejä vaihdellen, seuraavaksi tekisi mieli kokeilla jotain erilaista.

Maaliskuun plussat ja miinukset.

Bujoissa näkee paljon kiitollisuuslistoja tai -sivuja, minä päätin puolipessimistinä tehdä maaliskuussa listaa sekä positiivisista että negatiivisista asioista. Vähän kieli poskessa, toki - ihan 100% vakavissani en tuon mustan listan suhteen ollut. Lisäksi listalta jäivät pois oikeasti raivostuttaneet asiat, sillä a) en halunnut muistella niitä ja b) tiesin julkaisevani kuvan sivusta jossain vaiheessa.

Ihanan vituttelu-termin opin aikanaan Karhunpalvelusneidolta. Kyseessä on siis vitutuksen kevyempi olomuoto: ei varsinaisesti vituta, mutta harmittaa kuitenkin vähän. Vituttelee.

Lempparin laulu- ja soitinyhtyeen lyriikkaa.

 
Pyrin jättämään bujooni myös tyhjiä sivuja sinne tänne epämääräisiä inspiraation hetkiä ajatellen. Maaliskuussa puhutteli Aki Tykin lyriikka, joten pätkä Pidä pinnalla pää -biisistä päätyi yhdelle maaliskuun sivulle.

Minnin muistoaukeama.

Tokihan myös maaliskuun sielua ravistellein tapahtuma päätyi bujon kansien väliin muistoaukeaman muodossa <3

Miten on, alkoiko yhtään kutkutella? :)

Hörhön kissanaisen ikävä

Minnin kuolemasta tulee ylihuomenna kuluneeksi kaksi viikkoa. Voisi sanoa, että elämä jatkuu, mutta aikamoista aallokkoa tämä on edelleen. Töissä, salilla tai ruokakaupassa asiaa ei mieti, mutta välillä iskee aivan järkyttävä ikävänpuuska.

Lauantaiaamuna näin hurjan todentuntuista unta - ehkäpä jonkinlaista lucid-unta jopa. Tiesin siis olevani unessa, mutta en saanut itseäni heräämään. Unessakin oli aamu, juuri se hetki kun yleensä viikonloppuisin heräilemme. Kuulin Minnin naukaisun, ja tunsin sen hyppäävän sängylle ja tulevan viereeni - saatoin jopa silittää sitä. Hoin itselleni, että tämä ei ole totta, tämä on unta, miksi en saa itseäni hereille. Puhuin myös miehelle, että pelkään tulevani hulluksi kun tiedän, että tämä on unta ja tiedän, ettei tämä ole todellista, mutta en vaan saa herättyä. En kuitenkaan ollut puhunut unissani vaikka niin luulin, sitä paniikinomaista tunnetta on vaikea kuvailla. Jossain vaiheessa mietin, että en uskalla liikuttaa vasenta kättäni, jos Minni onkin edelleen siinä. Kun sitten liikautin, niin siinähän se oli, nukkui reiteni vieressä.

Jotenkin tuo uni sai minut ihan tolaltani, ja olin itkuherkkä koko loppupäivän. Salilta kotiuduttuani purskahdin jo eteisessä ravistelevaan itkuun, ja jotenkin se lohduttomuus kumpusi jostain hirmuisen syvältä. Tiedän leimautuvani näin sanomalla hulluksi kissanaiseksi ja muutenkin vähän epäilyttäväksi hörhöksi, mutta jotenkin tuntui, että Minni kävi sanomassa minulle heipat. Tiedän erittäin hyvin tuollaisten unien olevan alitajunnan tekosia ja tapa prosessoida tapahtunutta, mutta jostain syystä tuo ajatus tuo minulle lohtua. Koin vastaavat "hyvästit" myös reilut 10 vuotta sitten pappani kuoleman jälkeen, kun näin unta, jossa hän sanoi, että "mun täytyy nyt mennä mutta älä huolehdi, kun kaikki on nyt hyvin". Jonkinlaista alitajuista vakuuttelua itselle siis, että näin on parempi, kaikki on hyvin ja tästäkin jatketaan eteenpäin.

Ei mitään hätää äiti, kaikki on hyvin nyt.