Kevään merkki

Mistä tietää, että on kevät? Sulavasta lumimassasta, jalkakäytäviä pitkin juoksevista puroista, lisääntyneestä valosta ja jo pikkuhiljaa lämmittävästä auringosta? Ei. Tai no okei, niistäkin. Mutta itselleni varmin merkki lähestyvästä keväästä tai sen alkamisesta on silti joku muu kuin yllämainitut. Nimittäin pikkuhiljaa takavasemmalta hiipivä seitinohut ajatus tai tunteenpoikanen, joka ihan yhtäkkiä ja varoittamatta putkahtaa tajuntaan asti.

Olispa kiva ostaa jotain nättejä vaatteita.

Minä olen valehtelematta maailman mielikuvituksettomin pukeutuja, ja tuossakin toinen sana on jo rankkaa imartelua. Omalla kohdallani ei nimittäin voi hyvällä tahdollakaan puhua pukeutumisesta. Joojoo, laitan kyllä vaatteet päälle kun poistun kotoa, mutta kovin suurta intohimoa kyseiseen rituaaliin en tunne. Ja vaikka joissain asioissa käytänkin liioittelua tehosteena, pystyn täysin rehellisesti sanomaan hiihdelleeni koko edellisen syksyn ja kuluneen talven huppareissa, t-paidoissa ja farkuissa. Pois lukien ne ehkä noin kymmenen kertaa, jolloin on täytynyt ns. lähteä jonnekin ja miettiä, että kumpikohan noista ”paremmista” yläosista miulla oli viimeksi päällä, niin laittaisin nyt sen toisen.

Omistan tällä hetkellä kahdet käyttöfarkut, jotka ovat identtiset. Vihaan housujen ostamista, joten kun satuin syksyllä vahingossa löytämään sopivat, oli niitä ostettava heti kahdet. Toiset päällä, toiset pesussa, you know. Noita jonnekin lähtemiseen soveltuvia yläosia on ehkä 2-4 kappaletta. T-paitoja läjä, huppareita toinen. Töissä on käytössä firman logolla varustettu huppari ja ne farkut, jotka eivät ole pesussa. Noniin muotibloggarit, joko tekee mieli kirkua?

Tästä syystä tuo edellä mainittu ajatus pääsee joka vuosi yllättämään positiivisesti. Hei, synkkä talvi on takana ja ulkona paistaa aurinko! Luonto herää eloon, pitäiskö miunkin? Surffasin siis kevätpäissäni eilen lemppariverkkokauppaani, ja katselin ei-huppariosastoa sillä silmällä. Ostoskoriin päätyi muistaakseni viisi vaatekappaletta, joista toivon edes muutaman olevan sopivia (nettishoppailu ja kotona paketista löytyvien kankaanpalojen käsittämättömyyden aiheuttama alakulo ovatkin jo kokonaan oma tarinansa).

Noista viidestä vaatekappaleesta neljä oli mustia, ja yksi räikeän harmaa. Jotenkin tuli vähän anssikelamainen olo. Ja jos vanhoihin merkkeihin on luottaminen (yleensä on), niin kesällä mennään taas t-paita ja caprit –linjalla. Että ei tässä nyt ehkä ole syytä vaihtaa blogia Muoti-kategorian alle, mutta eihän sitä tiedä – ehkä kevätkännin muuttuessa kesähuppeliksi vaatehuoneestani löytyy vielä värejäkin.

Kotikaupungin ylpeydenaihe

Kävin eilen baarissa, tarkemmin sanottuna Jälkipelin 20v. synttäreillä. Olen viime vuosina harrastanut baarittelua todella laiskasti - siis todella laiskasti: joskus muutama vuosi sitten kävin katsomassa Vaakunassa Happoradiota, ja sitten heti perään kahden vuoden päästä Jenni Vartiaista. Siinä välissä en käynyt yhdessäkään kuppilassa sisällä, joten voisi siis sanoa, ettei varsinaisesti ole minun palani kakusta. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä entisen kotikaupungin juottolat tulivat tutuiksi ja vielä opiskeluaikanakin jaksoin silloin tällöin näyttää naamaani Mikkelin yöelämässä, mutta sitten tulin vanhaksi, väsyneeksi ja tylsäksi.

Joka tapauksessa. En vastusta baarittelua mitenkään periaatteesta tai ajatuksena sinänsä, mutta en oikein koe saavani siitä mitään irti. Nyt tosin olen tämän vuoden puolella eksynyt Jälkipeliin jopa kahdesti armaan T-ystäväiseni kanssa ja todennut, että eihän tuo muutamalla pyörähtäminen nyt niin kauheaa olekaan. Kunhan valitsee paikan siten, että siellä pystyy juttelemaan, ja ymmärtää lähteä ajoissa nukkumaan. Ja sitten on tietysti nämä erityistapaukset, kun siellä on joku juttu.

Eilen se juttu oli Ali Elkharam ja Eero Tiilikainen. Ali lienee tuttu mikkeliläisille, mutta muille tai tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on se Radio Mikkelin juontaja, joka osallistui Idolsin viidennelle kaudelle ja tuli toiseksi. Eero on niinikään Mikkelin poikia, mutta vaikuttaa käsittääkseni nykyisin muualla. Kaverit muodostavat Ali ja Eero -duon, joka keikkailee siellä sun täällä, ja eilen siis Jälkipelin synttäreillä. Soittavat kaikkea mahdollista J. Karjalaisesta Eagle Eye Cherryyn ja Coldplaysta Red Hot Chili Peppersiin, joten kovasti väitän että jokaiselle löytyy jotakin.

Pakko muuten tähän väliin keulia sillä, että olin pari vuotta sitten suorastaan yllättävän fiksu, ja tajusin buukata pojat soittamaan kolmekymppisilleni. Bileistä tuli ainakin itselleni ikimuistoiset, ja niin itseni näköiset kuin vain mahdollista. Sen jälkeen olen kytännyt poikien keikkoja enemmän ja vähemmän aktiivisesti, ja tarkoituksena on käydä heitä kuuntelemassa aina, kun se on maantieteellis- ja aikataululogistisesti järjestettävissä.

Olihan se niin jäätävän hyvä keikka taas, ettei olisi voinut enempää toivoa. Oli hauska nähdä pojat kotikonnuillaan, kun lavan edessä huojui heidän kavereistaan koostuva äijäkuoro laulamassa mukana. Jälkipelin rokkipuoli oli tupaten täynnä, fiilis katossa ja energia ihan huikea. Tunsin suorastaan rusentavan pakahduttavaa ylpeyttä siitä, että tuollaiset superosaajat ovat lähtöisin täältä, ja minä en edes ole itse Mikkelistä kotoisin. Tuollainen lahjakkuus on ihan totaalisen aseistariisuvaa, ja poikain musisointia voisi kuunnella paljon pidempäänkin kuin 2 x 45min.

Kävin kuluneella viikolla kommentoimassa Alille Facebookissa, että soittakaa Voisiko olla tänään se päivä (jonka olin toivonut myös synttäreilläni soitettavaksi), jotta pääsee vanha tätikin fiilistelemään parin vuoden takaisia kekkereitä. Niin kyllä. Kun tuollainen nuori, tummasilmäinen ja upeaääninen hurmuri metsästää katseesi yleisöstä ja toteaa tämän olevan nyt sinne, niin kyllähän siinä vanhan ja tylsänkin tädin sydänalassa väpättää. Iih <3

Että joo. Jos kyseinen duo pyörii jossain lähikulmilla soittelemassa, niin menkää kuuntelemaan. H e t i.

Sydämeni karvahanuri

Kuten blogin edetessä varmasti tulee ilmi kerran jos toisenkin, minä tykkään kissoista. Tykkään myös koirista ja monista muista karvahanureista, mutta meillä kotona asuu yksi ihan erityinen. Sen nimi on Minni, ja se on 18-vuotias maatiaisnarttukissa. Haluaisin esitellä tämän sydämeni varastaneen höpönassun jo nyt, sillä se tulee esiintymään tässä blogissa todennäköisesti vielä monen monta kertaa.

Minni muutti meille vuonna 1998 12-viikkoisena pentuna naapurikerrostalosta. Olin isäni, äitipuoleni ja veljieni kanssa ulkomaanreissulla, ja äitini oli sillä aikaa hakenut Minnin meille asumaan. Minni ei ollut ensimmäinen eikä suinkaan viimeinen lemmikkimme (tästä lisää ehkä joskus myöhemmin), mutta alusta asti se oli minulle jotenkin erityinen. Olisin halunnut halia ja rakastaa sitä teini-ikäisen palolla, mutta se hakeutui omiin oloihinsa ja vähät välitti huomionosoituksista. Siinä oli luonnetta, se oli itsenäinen.

Kaikkia muita meillä majaa pitäneitä elukoita sain rakastaa ja retuuttaa miten halusin, mutta Minni piti etäisyytensä minuun ja kaikkiin muihinkin. Jossain vaiheessa meille tuli toinen kissa Kasperi, ja päädyimme sopimaan niin, että Kasperi olisi veljeni kissa, Minni minun. Kasperi rakasti meitä kaikkia ylitsevuotavasti, nukkui rinnan päällä ja imeskeli paidankaulukset kuolaisiksi – oli ylipäätään seurallisin kissa jonka olen tavannut. Minni leikki yksin, nukkui yksin ja yksinkertaisesti lähti huoneesta, jos sitä ei kiinnostanut. Usein ei kiinnostanut.

Kasperi nukkui pois vuonna 2003, ja 2004 muutin itse pois kotoa. Lähtiessäni mietin, mikä Minnin kohtalo olisi ja miten pärjäisin ilman sitä, johon äitini tokaisi ykskantaan sen olevan minun kissani, joten tietenkin se lähtisi mukaani. Pakkasin elämäni muuttokuormaan, otin kissan kainaloon ja muutin Mikkeliin.

Olisikohan mennyt muutama kuukausi, kun joku ilta istuskelin opiskeluaikaisessa yksiössäni tietokoneella. Minni hiippaili ympäriinsä ja hyppäsi lopulta tietokonepöydälle. Se pyöri aikansa näytön edessä ja yritti syöttää minulle häntäänsä, kunnes varo-varovasti astui syliini ensin yhdellä tassulla, sitten toisella ja lopulta kävi kerälle reisieni päälle. Tuijotin sitä silmät selällään ja soitin kotiin. ”Äiti, Minni on mun sylissä!” –No eikä oo, elä valehtele. ”On on, ihan varmasti on! Tuossa se on kerällä sylissä, hyrrää silmät sikkurallaan.” –Tiiätkö kuule mitä. Täällä sillä ei ollu tilaa olla hellyydenkipeä, kun oli Kasperi ja Titta. Nyt te ootte siellä kaksin.

No joo. Jos olin kuvitellut, että tuosta urkenee uusi ja upea läheisyydentäyteinen suhde, niin joo ei. Sylittelyjä oli tuolloin opiskeluaikana silloin tällöin, mutta nykyään ei enää toivoakaan. Toki Minniä saa silittää silloin kun sille itselleen sopii, mutta sylikissa se ei ole. Itsenäinen ja itsepäinen kissarouva siitä on tullut, ja se pitää meidän perheen kovinta jöötä. Se hallitsee kaikkia huonekaluja (se on minun sohva, siirrypäs hophop), vaatii iltapalaksi kalkkunaleikettä tai kinkkua, hyökkäilee jalkoihini kiinni jos olen ollut liian pitkään pois kotoa ja aloittaa huutokonserton sillä siunaaman sekunnilla, kun paistinpannu laitetaan hellalle (=raaka jauheliha namnam). Se on hemmoteltu, kovapäinen, itsenäinen ja itsetietoinen. Ja niin tolkuttoman rakas, ettei mitään rajaa.