Ruokavalio raiteilleen

Huomenna se alkaa. Sanoisin uusi elämä, ellei se kuulostaisi sekä a) sokerisen kliseiseltä että b) harhaanjohtavalta liioittelulta. Ei tässä nimittäin koko elämä ole menossa uusiksi, eikä edes ruokavalio. Siis kokonaan. Viilauksia on tehty sinne tänne, hiottu kulmia ja tarkistettu määriä. Ostimme miehen kanssa ravintovalmennuksen tutulta hyvinvoinnin moniottelijalta, ja meille molemmille on nyt räätälöity henkilökohtaiset ruokavaliot. Eli ei kun paperi käteen ja syömään mitä siinä lukee.

Lauantain kauppareissun saldoa. Saunajuomat naamioitu ovelasti jottei kenellekään tule paha mieli, ja onpa sinne eksynyt viikonlopun suklaalevykin.

Miksi / miksi nyt?

Liikun 4-6 kertaa viikossa ja nukun n. 8 tuntia yössä, joten haluan myös syömisteni tukevan hyvinvointiani. Tällä hetkellä ne tekevät sitä semisti, mutta ravintovalmennuksen nähtyäni huomasin, että petrattavaakin on siellä täällä. Ja tokihan sen näkee jo siitä, että paino on ollut nousujohteinen jo pari vuotta, eikä olo omien nahkojen sisällä ole niin hyvä kuin voisi olla.

Netistä löytää paljon tietoa, mutta halusin syömisteni lastenvahdiksi sellaisen henkilön, jonka ammattitaitoon voin luottaa 100-prosenttisesti. Sitäpaitsi nettivalmennuksissa ja vastaavissa on lähtökohtaisesti aina jotain mitä en suostu nielemään/tekemään, enkä tiedä, millä tavalla esimerkiksi kilpparivajukit huomioidaan. Plus tietenkin se fakta, että hyi en syö -listani on pidempi kuin nälkävuosi. On lohdullista nähdä, että järkevän kuuloisen ruokavalion saa aikaan myös ihmiselle, joka ei koske pitkällä tikullakaan tomaattiin, banaaniin, soijalesitiiniin, raejuustoon, herajauheisiin tai kananmunan keltuaisiin. Noin muutamia mainitakseni.

Miksi nyt? Olen valmis luopumaan fat suitistani, ja stressitasoni alkavat olla pikkuhiljaa sillä tasolla, etteivät todennäköisesti häiritse tavoitteitani liikaa.

Mikä muuttuu?

 
En halua talousvaa'asta loppuelämän kaveria, mutta otan sen apumieheksi siksi aikaa, että silmä tottuu näkemään oikeat ruoka-ainemäärät. Kasvisten määrä lisääntyy, aterioiden rytmitys muuttuu hieman, hiilarit ajoitetaan tarkemmin tukemaan treenejä ja vettä on alettava juoda entistä enemmän. Onneksi on työ, jossa voi juosta vessassa ihan rauhassa. Lisäksi pyritään gluteenittomuuteen ja olemaan mahdollisimman maidottomia, mutta sallittujen listalla ovat silti esimerkiksi luonnonjogurtti ja proteiinirahkat/-vanukkaat.

Niin ja yhyy, kuukauteen ei saa koskea herkkuihin. Jatkossa on tarkoitus pelata 80/20-periaatteella, eli kun suurin osa syömisistä on kunnossa, loppuosa voi mennä persihelleen. Kuukauden herkkupaussilla pyritään totuttamaan keho uudistuksiin ja saamaan aineenvaihdunta käyntiin.

Mikä ei muutu?

Tuttua puuhaa.

 
Ohjeissa suositeltiin valmistamaan ruokaa useampi annos kerralla. Tämä ei ole ongelma, sillä olemme harrastaneet mealprepiä jo monta vuotta. Tarkoittaa käytännössä sitä, että sunnuntaina uhraamme pari-kolme tuntia ruuanlaittoon ja vältämme näin arkipäivien kaupassa käymiset sekä hangry-asteesta riippuen öö mitähän mie tahtoisin syödä tai nyt stna sitä ruokaa ja äkkiä -tyyliset pohdiskelut/nälkäkiukut. En halua käyttää viikolla aikaa lieden edessä tai kauppajonossa seisomiseen, ja sen hintana on syödä 4-5 päivänä samaa ruokaa töissä. Fine by me.

Lähtötilanne ei ollut katastrofaalisimmasta päästä, joten tiedossa ei ole mitään aivan jäätäviä muutoksia/mullistuksia. Voisin kuvitella uusitun ruokavalion seuraamisen sujuvan suht kivuttomasti, sillä jo aiemmin olemme syöneet esimerkiksi kanaa, naudan jauhelihaa ja lohta.

Olen ylenpalttisen onnellinen siitä, että hyi en syö -listani otettiin todesta eikä uudelta listalta löytynyt mitään, mitä en suostu syömään. Olen semisti skeptinen öljyn työntämisestä puuroon, mutta eiköhän sekin saada onnistumaan. Lisäksi tuntuu mukavalta tietää, että kuukauden ajan meillä on mahdollisuus kysyä mitä typerämpiä kysymyksiä, ja todennäköisesti tämänkään jälkeen esitettyjä hei mites kun -uteluja ei katsota kieroon.

Tavoitteet?

Hyvä, energinen ja kevyt olo, omaa silmää miellyttäminen ja vaatteisiin mahtuminen. Pelkkiä numeroita tuijottamalla tästä varresta olisi varaa pudottaa 20-25 kiloa, mutta kieltäydyn asettamassa kilomääräistä tavoitetta - varsinkaan viikkotasolla, sillä pyrin eliminoimaan kaiken ylimääräisen stressin. Lupasin kuitenkin itselleni, että "tienaan" jokaisesta pudotetusta kilosta kympin, ja kun peilikuva alkaa sitä vaatia, törsään nuo rahat hyvällä omatunnolla uusiin vaatteisiin.

Jänskää on joten wish me luck, ehkä tämä tästä lähtee sujumaan :)

Perjantain paras

Tuttu jumppaohjaaja laittoi viestiä viime viikolla heti surutyö-tekstini julkaisemisen jälkeen. Kyseinen nainen on päivätyökseen opettaja, ja kirjoittanut yläkouluikäisille terveystiedon kirjan, jota käytetään valtakunnallisesti ympäri Suomen. Hän kysyi, voisiko käyttää tekstiäni tehtävänä kirjassaan.

Siis toistan nyt vielä. Voisiko käyttää tekstiäni kirjassaan. Tekstiäni kirjassaan.

Siinä se nyt on <3

 
Niin turhalta ja kammottavalta kuin koko kamaluus on tuntunutkin, niin nyt siitä on seurannut rahtunen hyvää. Voin ehkä omalla esimerkilläni osoittaa jollekin nuorelle, että elämässä voi selvitä vaikka minkälaisesta linkouksesta.

Tämän ansiosta tuntuu, ettei suruni tai kirjoitukseni ole mennyt hukkaan. En voi sanoin kuvailla kiitollisuuteni ja liikutukseni määrää.

Rakkaudellista viikonloppua, murut <3

Onko syksystä pakko tykätä?

Nyt on taas se aika vuodesta, kun blogistania vilisee syksyä hypettäviä postauksia. Näin selviät syksystä, näin otat syksystä kaiken irti, syksyn parhaat, syksyn lempparit, syksyn uutuudet. Mutta entä jos ei vaan lähe? Niin kuin yhtään?

Minä en ole koskaan ollut syksyfani. Olen usein yrittänyt ajatella asioita positiivisen kautta ja antaa tällekin vuodenajalle mahdollisuuden - edellisen kerran vuosi sitten. Tänä vuonna fiilis on jotenkin ihan eri. On kylmää, märkää ja pimeää, and I hate it.

Kuulostan näköjään ihan Antti Tuiskun biisiltä. Tosi kiva lähtee töihin, kun ulkona on niin pimeetä.

On jopa vähän huvittavaa, millainen perusnegatiivisuus minustakin löytyy. Muutun murisevaksi mörköihmiseksi heti, kun päivänvalo ei enää herätä aamuisin. Samaistun ihan jokaikiseen meemiin jossa kellon soitua istutaan sängyn laidalla miettimässä, että kuinka paljon loppujen lopuksi tarvitsen työpaikkaani. Antakaa minun nukkua ja herättäkää huhtikuussa.

Tähän loppuun pitäisi nyt keksiä joku positiivisuutta, iloa ja tarmokkuutta tihkuva voimalause. Kävisikö "Syksy, olet perseestä, mutta onneksi menet ohi."? Ai ei?

Noh. Olen aloittanut joogan, leiponut yhtenä viikonloppuna pullaa ensimmäistä kertaa vuosiin, ja käynyt eilen illalla kävelylenkillä eikä se ollut ihan kamalaa. Kirkasvalolamppukin on vielä kaivamatta kaapista, ja lähitulevaisuudessa starttaava uusittu ruokavalio todennäköisesti tuo lisää energiaa. Eihän sitä tiedä, ehkä tässä aletaan painaa ihan muina duracellpupuina.

Miten on, löytyykö muita syysasenneongelmaisia?

Surutyön monet kasvot

Julkaistu Keskiviikko-lehdessä 11.10.2017.

Huomenna tulee kuluneeksi tasan puoli vuotta pikkuveljeni kuolemasta. Melkein vuosikymmenen kestänyt helvetti eskaloitui siihen, ettei veljeni nähnyt peloltaan, synkkyydeltään ja murheeltaan muuta vaihtoehtoa kuin jättää sysimustan maailmansa taakseen.

Tuo päivä syöpyi mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Muistan puhelun äidiltä, jonka jälkeen istuin sohvalla kaksi tuntia tuijottaen eteeni. Itkin välillä, mutta totaaliromahdin vasta miehen tultua kotiin. ”Veljeä ei enää ole.” Puhelu esimiehelle, tekstiviestejä ystäville. ”Moi, miten tällainen viesti kuuluu aloittaa?”

Sanomattakin selvää, että tuollainen tapahtuma pudottaa polvilleen koko perheen. Lamauttaa, salpaa hengityksen. Yksi on poissa, mitäs nyt? Miten tästä voi jatkaa? Voiko tästä jatkaa?

Voi, sillä on pakko. Muuta vaihtoehtoa ei ole, eikä velikään olisi halunnut, että muut lopettavat elämisen. Vaikeaa se on, joinakin päivinä täysin mahdotonta. Monta päivää sujuu hyvin, ja sitten joku tapahtuma tai muisto lyö henkisellä lapiolla naamaan. Tuolla kioskilla syötiin viime kesänä jäätelöt, enää ei syödä. Itkukohtaus saattaa yllättää kesken työpäivän.

Suru on yksilöllistä, jokainen etsii omat keinonsa selvitä. Minä treenasin, huusin suoraa huutoa lenkkeillessäni, puhuin veljelleni kuin hän olisi voinut kuulla. Minä ymmärrän, minä annan anteeksi, nyt sinulla on kaikki hyvin. Ja minä ihan todella ymmärrän. Sanotaan, että itsemurha on äärimmäisen itsekäs ratkaisu, mutta ei täällä kenenkään tarvitse kärvistellä vain muiden takia.

On oltava armollinen itselleen. Annettava itselleen anteeksi sopimattomatkin tunteet, kuten helpotus. Tapahtuma ei tullut yllätyksenä, sitä oli peläten odotettu vuosia. Nyt se tapahtui, tämän pahempaa ei enää tule. Nyt täytyy vain selvitä, askel kerrallaan. Muistan parhaan saamani neuvon aina: jos et mihinkään muuhun pysty, hengitä.

Matka on vielä pitkä, mutta minä olen vahva – siitä muistuttaa nyt tatuointi olkapäässäni. Tulee uusia kesiä, juhannuksia ja jouluja. Ei samanlaisia, mutta uusia.

VIIKON KOHOKOHTA
En voisi olla kiitollisempi läheisistäni ja ystävistäni, jotka ottivat kopin maan pettäessä jalkojen alta. Tukiverkostoni on tarjoillut sopivassa suhteessa olkapäätä, muuta ajateltavaa ja huonoja vitsejä. Erityisen mielissäni olen tullessani kohdelluksi kuten ennenkin; sama ihminenhän tässä on, surullinen vain.

VIIKON YLLÄTYS
Yllätyin siitä, miten ”helppoa” tämän kirjoittaminen oli. Kyyneleet valuivat ja kurkkua kuristi, mutta teksti suorastaan virtasi näppäimistöltä. Julkaiseminen jännittää hieman, sillä minulla on aiheeseen liittyen ehkä epäsuosittujakin mielipiteitä – toisaalta en esitä niitä faktoina vaan kerron, mitä itse tunnen, koen ja ajattelen. Kirjoittaminen tuntuu myös luontevalta osalta surutyötä.

VIIKON VINKKI
Älä pelkää surevaa. Jos ystäväsi tai muu läheisesi menettää tärkeän henkilön, hän todennäköisesti odottaa vain läsnäoloa. Älä pelkää sanovasi jotain väärin, sillä tällaisiin tilanteisiin ei ole olemassa ohjekirjaa tai oikeita sanoja. Surutyön tekeminen ottaa aikansa, mutta myös ystävien kuulumiset ovat ainakin itselleni tärkeitä – on ihan ok jutella myös jostain muusta.

Kotikissan päiväkirja by Wagner

Heippa teille kaikille!

Täällä kirjoittelee Wagner, tai kuten minua nykyisin enimmäkseen kutsutaan, Vallu. Valtteriksikin on sanottu, ja Valpuriksi, mutta kuulemma rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minuun olette ilmeisesti tutustuneet täällä, mutta ajattelin kertoa hieman lisää minun ja tuon taisteluparini Viivin elelystä. Viivillä ei olekaan yhtä monta nimeä kuin minulla, se on kuulemma Viivi Viivuska Mutkahäntä. Viiville oli ilmeisesti tapahtunut jotain sen syntyessä, kun sen hännässä on sellainen kiemura päässä. Eikä tuo meidän kummankaan alkuelämä ollut muutenkaan ihan ruusuisimmasta päästä, mutta nykyään on kyllä kaikki ihan mallillaan.

Me tosiaan muutettiin tänne meidän kotiin reilut 5 viikkoa sitten tuolta löytöeläintalolta. Sielläkin oli hirveän mukavia tätejä meitä hoitamassa, mutta on tämä kieltämättä mukavaa kun on oma koti ja omat ihmiset. Täällä asuu kaksi tuollaista ihan mukavaa ihmistä, ja niiden nimet on Isi ja Äiti. Äiti tosin kutsuu itseään usein Mammaksi. Se varmaan tykkää Muumeista, kun on sanonut että minäkin muistutan Muumipeikkoa. Puhukoon ihan omasta puolestaan vaan, on se tainnut Mammakin olla ruoka-aikaan kotona.

Nykyään elämä tuntuu tosiaan aika mukavalta. Minua ei enää pelota olla täällä, en ole ollut sohvan takana piilossa enää hetkiseen. Välillä tosin täytyy käydä hakemassa sieltä happea kun Äiti tai Isi kantaa sellaista vaatteilla täytettyä metallihäkkyrää ympäri asuntoa, mutta aika nopeasti sekin paniikki menee ohi, kun ei se taida olla pahantahtoinen häkkyrä kuitenkaan. Ja on muuten ihan älyttömän mukavaa vedellä niitä vaatteita lattialle siitä häkkyrästä! Äitiä naurattaa aina joka kerta, mutta on se välillä torunutkin, ettei muka saa. Kostoksi sitten aina varastetaan sen villasukka.

Meillä on aika paljon harrastusmahdollisuuksia täällä kotosalla. Päähänlyöntikisat otetaan yleensä noin kerran päivässä, ja mätkitään toisiamme pitkin korvia. Mutta on täällä muutakin tekemistä, olkkarin matto on täynnä jotain pieniä esineitä. Äiti tai Isi heittelee niitä meille, ja se on kyllä kivaa. Osa niistä pienistä esineistä vikisee, mutta jostain syystä niillä saadaan leikkiä vaan päivisin. Illalla Äiti kantaa ne kaikista kivoimmat esineet vaatehuoneeseen ja sössöttää, että "murusten lelut meni nyt parkkiin". En ymmärrä minkä takia, yöhän on kissan parasta aikaa.

Ruokahuolto täällä tuntuu myös pelaavan ihan mukavasti, ja syödäänkin aina Viivin kanssa kupit tyhjiksi. Äitiä naurattaa, kun Viivi pyörii sen jaloissa kiehnäämässä ja naukuu, mutta pitäisihän senkin ymmärtää ettei nälkä naurun asia ole. Usein aamuisin Äitissä on havaittavissa pientä loivaliikkeisyyttä, ja silloin Viivi yrittää vauhdittaa toimintaa näykkäämällä Äitiä pohkeesta. Sitä naurattaa sekin, mutta ei ole vieläkään oppinut, että asiat voisivat tapahtua nopeamminkin. Tässä kenelläkään ole koko päivää aikaa odottaa.

Ollaan tutustuttu myös muutamiin muihin ihmisiin. Täällä on käynyt kaksi tätiä, jotka juttelivat Äitin kanssa keittiön pöydän ääressä ja välillä antoivat meille herkkuja. Sitten kävi joku nainen, jota Äiti kutsui myös Äidiksi ja se nainen itseään Mummuksi. Ja sitten kävi joku pariskunta, joista toinen oli myös nimeltään Mummu. Sillä miehellä ei tainnut olla nimeä. Ja viime viikonloppuna meillä oli tupa täynnä, kun täällä kävi neljä ihmistä jotka kaikki halasivat Äitiä. Ennen saapumista Äiti puhui "porukoista" ja "mummista ja vaarista", joten ilmeisesti tuttuja olivat nekin. Se vanhin setä leikitti Viiviä tosi pitkään, ja se vähän nuorempi mutta Äitiä vanhempi setä syötti meille herkkunameja kädestä. Ja se nainen myös.

Että jos satutte tuntemaan Äitin tai Isin ja teillä on Dreamies-namuja, niin meillä voi kyllä tulla käymään. Alkuun saatetaan vilkaista epäluuloisesti, mutta ihan nopeasti lämpeneviä kuitenkin ollaan. Silittää meitä saa vasta Äiti ja Isi, mutta jos käytte useammin niin saattaahan se tilanne muuttuakin.

Nyt tuolla Äiti jo huutelee iltapalalle, joten täytyy ilmeisesti mennä. Olen kyllä vähän epäluuloinen; kuitenkin haluaa minut vaan pois tästä koneeltaan kun viimeksikin pienensin kaikki pikakuvakkeet ja nyt se ei muista miten ne saa takaisin. Hähä.

Heippa!