Perjantain balanssi

Hei vaan hei! En ole pudonnut maailmankartalta, mutta keskittynyt muuhun kuin kirjoittamiseen. Tältä päivältä ajattelin kuitenkin jakaa kaksi asiaa, joista ensimmäinen on välipalani:

That's what I call balance - perinteisen porkkanavälipalan lisäksi nappasin työpaikan kahvihuoneesta vuoden ensimmäisen joulutortun. Vaikka kieltäydynkin hypettämästä joulua vielä lokakuussa.

Toinen, kovasti sielua lämmittänyt asia oli jonkun Facebookiin linkkaama Pentatonixin versiointi Hallelujah-biisistä:



Niin mykistävän kaunista, vaikuttavaa ja aseista riisuvaa lahjakkuutta, ettei pysty kuivin silmin kuuntelemaan. I heart a cappella <3

(Melkein) täydellinen lompakko

Minulla on kaksi oikein erityistä shoppailuinhokkia. Ensimmäisenä listalla ovat farkut, ja hyvänä kakkosena tulee lompakko. Jos jostain satun löytämään nälkävuottakin pidempää vaatimuslistaani edes jollain tavolla vastaavan rahapussin, käytän sitä vuositolkulla. Käytännössä siis siihen asti, kunnes se hajoaa käsiin.

Ex-lompakkoni alkoi näyttää lahoamisen merkkejä jo kauan sitten. Annan kuitenkin paljon anteeksi; mitä sitten, jos korttitaskut vähän irvistävät, langat rispaantuvat ja liimaukset alkavat antaa periksi?

Vielä pysyy kyydissä...

... ja vähän jos repsottaa.

Eilen kaupungilla ollessani kolikkotaskun vetoketju sanoi yhteistyösopimuksemme irti. Merkkejä on ollut ilmassa jo pidempään, sillä se on auennut vain tietyn matkaa, ollut hitusen jähmeä ja irvistellyt sieltä täältä. Eilen kahvilajonossa katkesi kamelin selkä, eikä vetoketjua saanut enää kiinni. Ei kun kolikot laukun pohjalle ja sadatellen pöytään istumaan, sillä tiesin, että nyt se on edessä. Uuden lompakon hankkiminen.

Onhan noita, kaiken näköisiä rahapusseja. On pientä ja suurta, naisellista ja vähemmän blingiä, nahkaista, kankaista ja ties mitä. Mutta kun. Aivan ehdottomia vaatimuksiani ovat kaksi osastoa seteleille/kuiteille, kahteen jaettu kolikkotasku, silmää miellyttävä väri, kätevä koko ja naurettavan tolkuton määrä korttitaskuja. Suurin ongelmani on nimittäin tämä:

En juurikaan liioittele jos sanon, että minulla on noin satakuusitoistatuhatta etukorttia eri kioskeihin. Ja kun tahtoisin kantaa niitä kaikkia mukanani, sillä koskaan ei voi tietää.

Kävin eräässä kenkä- ja laukkuliikkeessä katselemassa lompakoita, ja melkein tunsin sympatiaa myyjää kohtaan. Sanoin tarvitsevani ensisijaisesti paljon korttitaskuja; hän esitteli Utahin kokoista rohjoa, jossa taskuja oli kahdeksan. KAHDEKSAN. Kenelle se riittää, jollekin viisivuotiaalle?

Kiitin kauniisti, ja suunnistin Sokoksen lompakkohyllylle. Ja kah! Sieltähän se kaunokainen löytyi:

<3

Totesin onnellisena kassamyyjälle, että käsittämätön tuuri kun ei tarvinnut tinkiä kuin yhdestä vaatimuslistan kohdasta. Tuon olisi nimittäin pitänyt olla turkoosi tai pinkki.

Korttitaskuja on yhtä monta kuin edellisessäkin, mutta 10 korttia jäi silti pöytälaatikkoon. Ihan hyvä näin.

Puhelinkuvia eli #oivalluksiahaaste

Bongasin mainiosta Onnenpäivä-blogista hauskan haasteen, jonka pointtina on tyhjentää puhelimesta syystä tai toisesta blogiin/muuhun kanavaan päätymättömiä otoksia muutaman saatesanan kera. Omista kuvistani muutama päätyi instagramiin, mutta koska blogissa näitä ei ole vielä sen suuremmin esitelty/selitelty, näillä mennään.

1. Lorttonarupaidan narut. Kuvailin muutama viikko sitten ostamiani ihmisvaatteita blogipostausta varten, mutta tämä kuva ei päätynyt julkaistavien listalle. Paidan yksityiskohta on kuitenkin hauska, ja tykkään hiusteni väristä tässä kuvassa erityisen paljon.

2. Olimme pari viikonloppua takaperin talonvahteina miehen vanhempien kotona, ja anoppi oli jättänyt minua odottamaan uudet villasukat. Taustalla näkyvä sähköpatteri hönki lämpöä - minä nautin, isäntä hikoili.

3. Samaisella reissulla kävimme savonlinnalaisessa Herkkupekka-kahvilassa. Koska aikuinen nainen tarvitsee ravitsevan ja monipuolisen välipalan, valitsin suklaacookien ja värjättyä esanssivettä. Toinen keksi jäi miehen syötäväksi.

4. Rakastakin rakkaampi kissavanhus-Minni, jota voisin kuvata aina vain. Karvahanuri alkaa olla jo siinä iässä, että sydämeen hiipii hirveä pelko joka kerta, kun kotiin tullessa vastassa onkin tyhjä eteinen huutomaukukonsertin sijaan. Tähän mennessä kiffimilli on kuitenkin löytynyt nukkumasta - ei vain ole kuullut oven käyvän.

5. Löysin alkusyksyllä Cubuksesta ihan huikean kivan takin, joka muistuttaa ihmisvaatetta mutta on silti tarpeeksi rento tällaiselle farkkutyypille. Tennarit kaipaisivat pesua ja peili pölynpyyhintää.

6. Syön harvoin hampurilaisia, ja yleensä haluan hese-/mäkkimättöjen sijaan koota ne itse kotona. Jättikokoinen sämpylä, salaatti, paneroitu kanapihvi, cheddarjuusto, kananmuna, pekoni ja pari erilaista soosia aiheuttavat totaalisen mouthgasmin, nam <3

7. Viikko sitten kävin ystäväiseni kanssa Wilhelmissä kuuntelemassa Ali Elkharamia ja bilebändi Komiaa. Ali on jo vanha tuttavuus ja aina yhtä hyvä, ja basisti-laulaja Tapani Kangas (vas.) esiintyi heinäkuussa Baltic Queenilla. Törkiän lahjakkaita ja hauskoja kavereita, suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan tilaisuuden tullen. (P.S. S-ryhmälle iso kasa risuja siitä, että tapahtumasta ei liiemmin huudeltu missään (yhtä fb-tapahtumaa ei lasketa). Ilmainen vinkki: porukkaa saattaisi tulla paikalle enemmän, jos kertoisitte tapahtumasta jollekin...)

8. Viime viikonloppuna pyörähdimme moikkailemassa vanhempiani ja pikkuveljeäni, ja olin mm. velloksen apuna/makutuomarina vaateostoksilla. Mielikuvani halpismyymälän valikoimasta koki muutoksen positiivisempaan suuntaan.

9. Sunnuntaisin meidän residenssissä on mealprep-päivä, jolloin valmistuvat pääsääntöisesti koko viikon työeväät ja alkuviikon iltaruuat. Ma-ke työlounaaksi väsäsin kanakeittoa ensimmäistä kertaa elämässäni, ja olin tuotoksesta niin ylpeä, että se piti ikuistaa. Lämmitettynä koostumus oli semipuuromainen (enemmän nestettä ensi kerralla), mutta maku oli oikein bueno. Jäänee ruokalistalle myös jatkossa.

Millaisia räpsyjä teidän luurinne kätkevät? Alkuperäinen haaste löytyy Ninan verkkareissa -blogista:

Oivalluksia-haaste eli #oivalluksiahaaste

Poimi puhelimesi kätköistä 10 (tai itsellesi sopiva määrä) kuvaa, jotka spontaanisti herättävät ajatuksia. Pikku oivalluksia tai muuta jakamisen arvoista. Kuvien laadulla ei nyt ole väliä vaan sillä, mitä niistä haluat kertoa. Lyhyesti - lause tai kaksi/kuva riittää, varsinkin jos kuvia on paljon. Voihan niistä kiinnostavammista tehdä vaikka omat postauksensa. #oivalluksiahaaste

Liikkumattomuus ruokkii liikkumattomuutta

Okei. Ensimmäisenä lupaan, että tästä ei ole tulossa mitään saarnaa. En ole pätevä kertomaan kenellekään muulle, miten pitäisi elää tai toimia, ja pyrin viimeiseen asti välttämään maailmankaikkeuden raivostuttavinta neuvoa kyllä se siitä, kun vaan otat itseäsi niskasta kiinni. Tästä ei siis tule hymynaamoin ja sydämin koristeltua, sokerikuorrutettua postausta jossa hihkutaan, että ihan varmasti jokainen voi löytää liikunnan ilon.

Siitäkään huolimatta, että noissa kliseissä kyllä piilee totuuden jyvänen. En tiedä, pätevätkö ne kaikkien kohdalla, mutta omalla kohdallani kyllä. Ja mistäpä sitä olisikaan helpompaa kirjoittaa, kuin subjektiivisista kokemuksista.

Olen useampaankin kertaan sanonut, että minulle liikunta on rutiini ja tulee selkärangasta. Arkeen kuuluvat olennaisena osana kuntosali, bodycombat, bodyjam, kävely ja crossarilla sitkuttaminen, satunnaisesti myös hairahdukset muiden liikuntamuotojen pariin. Näin ei ole kuitenkaan ollut aina. Kouluikäisenä vihasin (koulu)liikuntaa, sillä en ollut oikein missään hyvä. En siis ole ihan vakuuttunut siitä, että olisin jotenkin luontaisesti superliikunnallinen, ja että nykyinen innostus hikoilemiseen johtuisi siitä. Sen sijaan uskon, että olen opetellut liikunnalliseksi, jonka ansiosta säännöllisestä poukkoilusta on tullut se rakastamani rutiini.

Mutta. Tulee syksy ja semiflunssa, joka ei tule kunnolla päälle eikä mene kokonaan pois. Liikkua tekisi mieli, mutta ei uskalla olon romahtamisen ja jälkitautien pelossa. Kurkku on silloin tällöin kipeä, nenä vähän tukossa. Kuumetta ei ole, mutta ei viitsi silti leikkiä hengellään. Alkaa löytyä vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa, joista yhtenä rakkaimmista ja puoleensavetävimmistä sohvalla makaaminen.

Semiflunssa jatkuu viikkotolkulla, ja pikkuhiljaa alkaa unohtua, minkä takia se salilla käyminen nyt muka oli niin hienoa. Combatissakaan ei ole tullut käytyä yli kuukauteen, varmaan jo ihan tipahtanut kärryiltäkin koko hommasta. Jamia kyllä on ikävä, mutta ei sinnekään oikein puolikuntoisena viitsi mennä. Väsyttää ja lihaksiakin kolottaa, ja eikös tänään tullut telkkaristakin jotain kivaa.

Salille? Ei kiitos.

Tuohon vaiheeseen päästessä/joutuessa ajatus liikkumisesta käy aina vain vaivalloisemmaksi. Onneksi semiflunssailu osoittaa jo ohi menemisen merkkejä, joten varovaisen liikunnan voi aloittaa. Viime viikon keskiviikkona kävin jo bodyjamissa, ja torstaina pakkasin salikassin mukaan töihin. Kello tuli neljä, ja aijjjjumaliste että alkoi kehtuuttaa. Ei olisi huvittanut pätkän vertaa, ja päikkärit kotisohvalla olisivat kuulostaneet niiiiin paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Tuolloin ajattelin, että on jotenkin helppo ymmärtää niitä jotka sanovat, että ei vaan tule mentyä. Onhan se sohvalla makaaminen kivaa, ei sitä voi kukaan kieltää.

Minun onneni on se, että tunnen itseni jo aika hyvin. Näitä flunssailuja/muita taukoja on eletty kymmeniä, ja ne etenevät aina samalla kaavalla. Ensin vituttaa kun ei pääse liikkumaan, sitten alkaa kyrsiä kun pitäisi taas lähteä liikkeelle. Eli kyllä, minäkin intopinkeä jumppapirkko tiedän, että se aloittaminen voi olla aivan totaalisen hanurista. Ensimmäiset kerrat pidemmän tauon jälkeen puuduttavat jo ajatuksena, tuntuvat ihan fyysisesti pahalta ja salilla vietetty aika etenee yhtä nopeasti kuin etana juoksuhiekassa. Mutta tiedän myös, että muutaman kerran jälkeen alkaa taas luistaa.

Tämä kuulostaa nyt kaunistellulta kyllä se siitä -neuvolta, mutta kyllä, siitä tulee helpompaa. Pystyn toki puhumaan vain omasta puolestani, mutta haluaisin uskoa, etten voi olla maailman ainoa ihminen, jonka kohdalla tämä toimii. Liikkumattomuus ruokkii liikkumattomuutta, aktiivisuus aktiivisuutta. Vaikka viime torstaina tuntui, että työntäisin mieluummin jääpuikkoja varpaankynsien alle kuin menisin salille, sain kuitenkin neuvoteltua itseni lähtemään. Tein lempparitreenini jalat, ja kevyempänä kuin yleensä. Maanantain selkätreeni ei enää maistunut niin puulta, vaikken riemusta kiljunutkaan. Eilen, noin puolentoista kuukauden tauon jälkeen tuntui, kuin en olisi combatissa koskaan käynytkään. Mutta ensi viikolla on taas jo paljon helpompaa.

En ole alan ammattilainen, joten en ota kantaa siihen, miten ja millä pitäisi aloittaa. Mutta lupaan, että jos päätät syystä tai toisesta tehdä sen ja löydät mieleisesi jutun, ei se kankeus tai tahmeus kestä loppuelämää. Siitä ihan oikeasti tulee helpompaa.

Rakkauskirje minulle

Luin Fitnesshäiriö-blogin Even itselleen kirjoittaman rakkauskirjeen ja ajattelin, että miekin halluun. Tiesin, että tehtävä on todella haastava, kiusaannuttava ja täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta juuri niistä syistä halusin ottaa haasteen vastaan. Tässä siis rakkauskirje minulle.

Hei minä.

Onpa tämä jotenkin ihan kamalan vaikeaa. Olisi melkoisesti sanottavaa, mutta toisaalta en oikein tiedä, mistä aloittaisin. Tekisi mieli sanoa, että tiedäthän sinä mitä sinusta ajattelen, mutta en sano – jos pyydän sinua päättelemään ajatukseni tekemisteni perusteella, saat todennäköisesti väärän kuvan.

Kyllä minä sinusta tykkään, ja ihan totta teen koko ajan parhaani, että oppisin rakastamaankin. Sen sinä olet ansainnut ja olen pahoillani, etten ole siihen oikein kyennyt aiemmin. Sinussa on paljon virheitä ja sinulla on paljon opittavaa, mutta hei, kenelläpä ei olisi. Kuten kliseisesti sanotaan, niin ihmisiähän tässä ollaan kaikki. Hyväksyn muidenkin virheet, joten olisihan se reilua hyväksyä ne sinultakin.

En ole tainnut muistaa tarpeeksi usein sanoa, että olen ihan hirveän ylpeä sinusta. Monikaan ei tiedä, millaisessa henkisessä prässissä vietit monen monta vuotta, ja miten paljon se koko tilanne vaati sinulta. Jaksoit kaikesta huolimatta ottaa vastaan kaiken pahan, ja pääsi pysyi pystyssä. Olet vahvempi kuin uskotkaan, ja selviät kaiken kokemasi jälkeen ihan mistä tahansa. Olen ylpeä myös siitä, että pahimmilla hetkillä uskalsit luottaa muutamaan merkitykselliseen ihmiseen, ja jaoit osan kipuilustasi muille. Ei ole helppoa tunnustaa, ettei aina jaksakaan yksin.

Jos en vielä voi ihan täydestä sydämestäni sanoa rakastavani sinua, niin en minä sinua inhoakaan. Olet kuitenkin loppujen lopuksi ainutlaatuinen tapaus, ja minun elämänmittainen, pisin suhteeni. Pyydän anteeksi sitä, etten aina arvosta sinua tarpeeksi, ja että vaadin sinulta usein liikaa. Pyydän anteeksi ilkeitä sanojani ja ruoskivia ajatuksiani – ymmärrän kyllä, ettei sellaisen ryöpytyksen jälkeen tee mieli antaa parastaan. Pyydän anteeksi sitä, että ensin syötän sinulle epäterveellisyyksiä, ja sen jälkeen haukun sotanorsuksi. Ja sitä, että vertailen sinua muihin ja annan ymmärtää, ettet ole tarpeeksi viehättävä/hyvä/osaava.

Olen iloinen siitä, että olemme alkaneet edetä yhdessä projektissa: osaat jo nykyään ottaa vastaan kehuja. Se ei ole sinulle helppoa, mutta rohkaisen sinua parhaani mukaan. Olenkin sanonut, että jos et muuta keksi, niin hymyile typerästi ja sano ”kiitos”. Ja opettele ajattelemaan, että joskus kehut voivat olla ihan vilpittömiä ja niiden antaja voi tarkoittaa, mitä sanoo. Sinä osaat kirjoittaa, ja sinulla on nätit silmät.

En voi luvata sinulle kuuta taivaalta, mutta lupaan tästä lähtien yrittää parhaani. Pyrin parhaani mukaan antamaan sinulle kiitosta silloin kun sitä ansaitset, ja ohjaamaan kohti parempia valintoja silloin, kun olet mielestäni hakoteillä. Yritän kuitenkin käyttää enemmän porkkanaa kuin keppiä, sillä olen jo tähän ikään mennessä oppinut, ettei piiskaaminen välttämättä toimi sinun kohdallasi.

Sinä olet hyvä, riittävä, osaava, aikaansaava, rakastettava, kaunis ja taitava. Minä yritän muistaa sen jatkossa, mutta saatan joskus tarvita muistutusta. Ja toivon, että sinä herättelet minua silloin, kun meinaan taas unohtaa. Olet kuitenkin kaikesta huolimatta aika upea, ja ainoa kappale sinusta.

Niin kuin joku fiksu lohkaisi: anteeksi tästä päivästä, tehdään huomenna parempia virheitä.

MESYn ruokapurkkikeräys Mikkelin Graanilla 7.10.

Hyvää Eläintenpäivää ystäväiset!

Ajattelin muistutella mikkeliläisiä (ja miksei muitakin), että Mikkelin Eläinsuojeluyhdistys järjestää vuosittaisen ruokapurkkikeräyksen Graanin kauppakeskuksen aulassa perjantaina 7.10. klo 9-20.

Kuvassa esiintyvä Nasu-kisu on sosiaalinen, seurallinen ja kesy tapaus :) kuva ja juliste: Emmi Thure

Keräykseen kelpaa ihan marketista hankittu märkäruoka (kuivaruoka hankitaan erikseen eläinkaupoista), joten voit ilahduttaa mesyläisiä ja kodittomia kisulaisia kätevästi kauppareissusi yhteydessä. Pienetkin lahjoitukset otetaan suurella ilolla vastaan, joten kannetaanhan yhdessä kortemme kekoon?

Mikkelin löytöeläintalolla asustaa tällä hetkellä kolmisenkymmentä kissaa, joten tarvetta ruokalahjoituksille todella on. Itsehän adoptoisin enemmän kuin mielelläni useammankin löytöeläintalon asukin, mutta kotona asuva 18,5-vuotias yksinvaltiatar ei salli kanssaeläjikseen muita nelijalkaisia.

Tähän mennessä olen ratkaissut asian osallistumalla vuosittain ruokapurkkikeräykseen. Tällä kertaa en pääse perjantaina paikalle, joten hoidin oman osuuteni pois alta jo sunnuntaina:

Pieni panostus minulle, suuri ilo löytöeläintalon porukalle <3

Täten haastan kaikki kynnelle kykenevät osallistumaan haluamallaan tavalla. Olethan sinäkin mukana? :)

Syksyihminen?

Päätän joka vuosi, että tänä vuonna se tapahtuu. Tänä vuonna minusta tulee syksyihminen. Keskityn vain vuodenajan positiivisiin puoliin ja unohdan negatiiviset. En valita pimeydestä tai sateesta, vaan muistan ainoastaan aurinkoiset alkusyksyn päivät ja imen itseeni energiaa kauniista väriloistosta.

Sitten koittaa yksi poutapäivä, ja parin viikon semiflunssaisen tekemättömyyden jälkeen päätän lähteä varovaiselle kävelylle. Kun on vielä valoisaa, ja aurinkokin näyttäytyi. Ja ihan lämminkin on, kun muistaa laittaa huivin kaulaan.

Ja sitten. Alle kahden kilometrin jälkeen pudotan uudenkarhean, kesäkuussa hankitun puhelimeni maahan. Asfaltille. Siihen lähimaaston ainokaiseen vesilätäkköön. Seriously?

Kuvituksena lenkkireitille osuneet puut. Ovathan nuo ihan nättejä. Ja puhelinkin ehjä, yhden kulman pientä nirhaumaa lukuun ottamatta.

En ole vielä ihan vakuuttunut, mutta ehkä annan tällekin vuodenajalle vielä mahdollisuuden. Ja ostan puhelimelle luodin-, veden- ja tohelonkestävän suojapussin.