Huomenna tulee kuluneeksi tasan puoli vuotta pikkuveljeni kuolemasta. Melkein vuosikymmenen kestänyt helvetti eskaloitui siihen, ettei veljeni nähnyt peloltaan, synkkyydeltään ja murheeltaan muuta vaihtoehtoa kuin jättää sysimustan maailmansa taakseen.
Tuo päivä syöpyi mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Muistan puhelun äidiltä, jonka jälkeen istuin sohvalla kaksi tuntia tuijottaen eteeni. Itkin välillä, mutta totaaliromahdin vasta miehen tultua kotiin. ”Veljeä ei enää ole.” Puhelu esimiehelle, tekstiviestejä ystäville. ”Moi, miten tällainen viesti kuuluu aloittaa?”
Sanomattakin selvää, että tuollainen tapahtuma pudottaa polvilleen koko perheen. Lamauttaa, salpaa hengityksen. Yksi on poissa, mitäs nyt? Miten tästä voi jatkaa? Voiko tästä jatkaa?
Voi, sillä on pakko. Muuta vaihtoehtoa ei ole, eikä velikään olisi halunnut, että muut lopettavat elämisen. Vaikeaa se on, joinakin päivinä täysin mahdotonta. Monta päivää sujuu hyvin, ja sitten joku tapahtuma tai muisto lyö henkisellä lapiolla naamaan. Tuolla kioskilla syötiin viime kesänä jäätelöt, enää ei syödä. Itkukohtaus saattaa yllättää kesken työpäivän.
Suru on yksilöllistä, jokainen etsii omat keinonsa selvitä. Minä treenasin, huusin suoraa huutoa lenkkeillessäni, puhuin veljelleni kuin hän olisi voinut kuulla. Minä ymmärrän, minä annan anteeksi, nyt sinulla on kaikki hyvin. Ja minä ihan todella ymmärrän. Sanotaan, että itsemurha on äärimmäisen itsekäs ratkaisu, mutta ei täällä kenenkään tarvitse kärvistellä vain muiden takia.
On oltava armollinen itselleen. Annettava itselleen anteeksi sopimattomatkin tunteet, kuten helpotus. Tapahtuma ei tullut yllätyksenä, sitä oli peläten odotettu vuosia. Nyt se tapahtui, tämän pahempaa ei enää tule. Nyt täytyy vain selvitä, askel kerrallaan. Muistan parhaan saamani neuvon aina: jos et mihinkään muuhun pysty, hengitä.
Matka on vielä pitkä, mutta minä olen vahva – siitä muistuttaa nyt tatuointi olkapäässäni. Tulee uusia kesiä, juhannuksia ja jouluja. Ei samanlaisia, mutta uusia.
VIIKON KOHOKOHTA
En voisi olla kiitollisempi läheisistäni ja ystävistäni, jotka ottivat kopin maan pettäessä jalkojen alta. Tukiverkostoni on tarjoillut sopivassa suhteessa olkapäätä, muuta ajateltavaa ja huonoja vitsejä. Erityisen mielissäni olen tullessani kohdelluksi kuten ennenkin; sama ihminenhän tässä on, surullinen vain.
VIIKON YLLÄTYS
Yllätyin siitä, miten ”helppoa” tämän kirjoittaminen oli. Kyyneleet valuivat ja kurkkua kuristi, mutta teksti suorastaan virtasi näppäimistöltä. Julkaiseminen jännittää hieman, sillä minulla on aiheeseen liittyen ehkä epäsuosittujakin mielipiteitä – toisaalta en esitä niitä faktoina vaan kerron, mitä itse tunnen, koen ja ajattelen. Kirjoittaminen tuntuu myös luontevalta osalta surutyötä.
VIIKON VINKKI
Älä pelkää surevaa. Jos ystäväsi tai muu läheisesi menettää tärkeän henkilön, hän todennäköisesti odottaa vain läsnäoloa. Älä pelkää sanovasi jotain väärin, sillä tällaisiin tilanteisiin ei ole olemassa ohjekirjaa tai oikeita sanoja. Surutyön tekeminen ottaa aikansa, mutta myös ystävien kuulumiset ovat ainakin itselleni tärkeitä – on ihan ok jutella myös jostain muusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti