Kopla haussa eli mistä jumppapirkolle kaveri?

Jo vain kuulkaas. Nyt seuraa täysin jäsentelemätöntä tajunnanvirtaa aiheesta, josta olen halunnut postata jo jonkin aikaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Toisaalta olisi ehkä parempi jättää väliin nytkin, koska lopputuloksesta ei ole minkään valtakunnan takuita :) Mutta jaaritellaan nyt siitä huolimatta.

Vedetään myös heti alkuun disclaimer: en tunne oloani mitenkään erityisen yksinäiseksi. Siitäkään huolimatta, että nykyelämässäni on suhteellisen vähän ihmisiä, joiden seurassa haluaisin vapaaehtoisesti viettää aikaa, tai jotka haluaisivat vapaaehtoisesti viettää aikansa minun kanssani. Olen aina ollut tarkkailija, semi-introvertti ja hitusen erakko. Nautin yksin olemisesta, enkä tarvitse jokaiseen hetkeen seuraa.

Mutta. Lähiaikoina olen enenevissä määrin ajatellut, että olisihan sellainen jumppakopla kiva. You know, useamman henkilön ryhmittymä, josta saisi aina tarvittaessa vinguttua poukkoiluseuraa, ja "aina" joku lähtisi. Joskus useampikin. Aina ei tarvitsisi kaikkien olla paikalla, vaan rymyämässä voisi käydä vaihtelevallakin kokoonpanolla.

Huomaan nimittäin hitusen kaipaavani sitä, että voisi onnistuneen jumpparupeaman jälkeen höyrytä endorfiinipäissään jollekin. Facebook-hehkutukset pidän niin minimissä kuin mahdollista, sillä pääasiassahan raportoidut treenit vain ärsyttävät. Onhan minulla toki tämä blogikin, mutta ihan joka päivä ei viitsisi ihkuttaa, kuinka mainiota olikaan. Eikä se sitäpaitsi enää jälkikäteen ole sama asia; höyryt olisi saatava päästää ulos siinä hetkessä.

Ei tämä asia päivittäin vaivaa, ja kuten olen ennenkin sanonut, yksikään treeni ei jää seuranpuutteen takia tekemättä. Mutta voisihan se olla kivaa höpötelläkin siinä ohessa. Ainakin silloin tällöin; ei tällainen yksinäinen susi -tyyppinen poukkoilija viittä kertaa viikossa seuraa tarvitse. Mutta joskus. Välillä.

Askel oikeaan suuntaan tuli otettua joitakin viikkoja sitten, kun agitoin samoilta jumppatunneilta tutun naisihmisen kuolemaan kanssani jami+combat-yhdistelmään. Kyseinen henkilö löysi minut ehkä vuosi-kaksi sitten, kun kysyi erään tunnin jälkeen, että olenko mie Anni. Nainen osoittautui isännän nykyään jo entiseksi työkaveriksi, ja yhteinen sävel löytyi suht nopeasti.

Eli ehkä toivoa on. Näitä löytämisiä vaan saisi tapahtua vielä muutama :) Kaveri-kavereistani en saa koplaa muodostettua, koska muu elämä/pienet lapset/eriävät työajat/eri salin jäsenyys/"en lähde vaikka maksaisit". Itse olen semi-introverttina maailman huonoin lähestymään vieraita ihmisiä, mutta jos tunnet/tiedät minut mitä kautta tahansa (tai vaikka et tuntisikaan), viihdyt Fressillä ja kaipaat joskus endorfiinipöllähtelyseuraa, niin nykäisepä hihasta. Lupaan pelästyä ja katsoa vinoon, mutta sisäisesti hihkua riemusta ;)