Kehon suruaika

Tiesittekö, että kroppakin voi surra?

Olen ollut viime viikot aivan tolkuttoman väsynyt. Herätyskello soi joka aamu ihan liian aikaisin, töissä alkaa haukotuttaa viimeistään iltapäivällä ja olo on kaiken kaikkiaan todella vetämätön. En ole tehnyt mitään liikunnalliseen viittaavaakaan viikkoon, eikä oikeastaan edes harmita - tuntuu, ettei jaksaisikaan mitään.

Parin viime viikon ajan olen kiinnittänyt huomiota jalkojen epämääräiseen kolotukseen. En oikein osaa kuvailla tunnetta muuten; jonkinlaista lihassärkyä se kuitenkin on. Jalkoja väsyttää reisiä myöten, ei huvittaisi kävellä eikä oikeastaan edes seistä. Muutamana iltana kolotussärky on äitynyt niin ilkeäksi, että olen ottanut särkylääkkeen saadakseni unta.

Ensin epäilin flunssaa ja lopulta kylmää säätä ja vanhuutta, mutta lenssu ei ole iskenyt ja kaipa vanhuuden tuomaan kolotukseenkin tarvitaan vielä hitusen korkeampi ikä.

Eilen kävin hierottamassa jalkoja ja hieroja totesi koipieni olevan kauttaaltaan tukkoisen tuntuiset. Olin pyytänyt jo etukäteen palauttavaa käsittelyä avaavan sijaan, sillä syitä itkeä on muutenkin riittävästi ja fyysisen kivun takia ei nyt huvittaisi vetistellä. Jalat olivat kuulemma siinä kunnossa, ettei niitä oikein olisi pystynyt avaamaankaan - tunti olisi riittänyt ehkä pelkille pohkeille. Aineenvaihdunta ei pelitä kunnolla, joten jalkojen lihakset menevät tukkoon. Päädyimme lopulta siihen, että jalkoihin yritettiin saada edes vähän jotain elämää ja nesteitä kiertoon.

Hoitokehotuksena rullailua ja itsehierontaa. Kuva: Pixabay

Mietin sitten ääneen, että mistä lie ovat niin pahasti suuttuneet. Oivallus syntyi siinä vaiheessa, kun hieroja kommentoi, että no jos miettii mitä siä oot viime aikoina kokenut... Ja tottahan se varmasti onkin. Toki olen ymmärtänyt surevani, mutta jotenkin vasta eilen tajusin, miten kokonaisvaltaista se voi olla. Mieleni käsittelee asiaa, mutta myös kehollani on suruaika.

Ja no, eihän se ole ihmekään. Jos keho on yli 8 vuotta jatkuvassa taistele tai pakene -tilassa, niin ottaahan se tokeneminen aikansa. Keholla voi jopa mennä pidempään kuin mielellä. Äitini oli yrittänyt soittaa minulle eräänä aamuna (äiti soittaa yleensä illalla), ja kun huomasin sen, sisuskalut pyrkivät solmuun. Tunsin sen paniikinomaisen nykäisyn, ennen kuin ajatukseni ehtivät mukaan ja muistin, että ei siellä ole enää mitään hätää.

Nyt jos koskaan taitaa olla tärkeää höristää korvia ja nostaa tuntosarvet pystyyn. Tällä viikolla en ennätä treenailla oikeastaan ollenkaan, mutta tässä tapauksessa se lienee jopa ihan hyvä asia. Ja ennen paluuta autopilottimaiseen treenitahtiin voisi olla syytä pitää pieni siirtymävaihe; kysyä kropalta päivittäin, että mitä haluaisit tai jaksaisit tänään tehdä. Verta, terästä ja hevosia -mentaliteetille on oma paikkansa ja aikansa, mutta silloin tällöin rauhoittuminen on enemmän kuin ok.

Enää puuttuu aurinko, lämpö ja meri. Ja joogataito. Kuva: Pixabay