Pikkuveljen haudalla

Kävin eilen veljeni haudalla ensimmäistä kertaa uurnanlaskupäivän jälkeen. Isovelipuoleni tuli mukaan, mutta järjestin asian niin, että ehdin olla haudalla ensin hetkisen yksin. Halusin mennä ensimmäistä kertaa sinne yksin.

Viikonlopun aikana useammassakin keskustelussa tuli esiin tunne siitä, että onko tämä edes totta. On se. Mutta silti, siitä huolimatta, että olin paikalla ensin siunaustilaisuudessa ja myöhemmin pidin sylissäni veljeni uurnaa, asia tuntuu kaukaiselta. Kuin unelta. Hautapaikka konkretisoi asian. Samoin valokuvat. En tosin pysty vielä katsomaan niitä - kuva isästäni kirkon pihan penkillä veljeni uurna sylissään särkee sydämeni.

Tunnevyöry haudalla oli valtava. Raastavan ikävän ja surun rinnalle on kuitenkin löytynyt uusi tunne: rauha. Veljeni on nyt turvassa, vailla kipua, ahdistusta tai pelkoa. Hautakivi on valtavan kaunis. Minulla on paikka jossa käydä. Eikä tarvitse enää koskaan miettiä, missä hän on, kenen kanssa ja kuka hänelle seuraavaksi tekee pahaa. Tiedän, että hän on tallessa.

Nuku vaan
anna maailman meluta
ja lättähattujen lesota
ne on kovin kaukana täältä

Nuku vaan
anna iiskotin isota
ja merirosvojen mesota
ne on vielä kaukana täältä

Linnunpoika, liepukkani hei
ruiskukka, nurmen nukka
kauniin kääntöpiirin alla olet tallessa

Linnunpoika, liepukkani hei
silkotukka, riepurukka
kauniin kääntöpiirin alla olet tallessa
kauniin kääntöpiirin alla olet suojassa
kauniin kääntöpiirin alla
Happoradio - Leevin laulu