Ja kyllä minä pärjäänkin. On ollut oikeastaan yllättävääkin huomata, millaista vahvuutta ihmisestä voi löytyä. Viime viikon keskiviikko meni täydellisessä shokissa, vaikka en uutisista ollutkaan yllättynyt. Lähinnä mietin, että miten tällaiseen kuuluu reagoida. Mitä kuuluu sanoa, mitä tuntea, mitä tehdä. Kumma kyllä, aiheesta ei taida olla olemassa yhtään oppikirjaa.
Uutiset kuultuani istuin kaksi tuntia sohvalla jumppavaatteet päällä. Olin ollut aikeissa lähteä bodyjamiin, mutta jostain syystä ei juuri tanssittanutkaan. Jotakin shokin määrästä kertoo se, että suruviestin saatuani soitin ensimmäisenä Fressille. Moi Anni täällä, miulla oli tunti varattuna mutta nyt on perheessä sellainen tilanne, että en kykene tulemaan. Voitko kiltti perua sen varauksen. Ihan kuin tuolla olisi ollut yhtään mitään väliä.
Olen itkenyt joka päivä. Olen nukkunut välillä hyvin ja välillä huonosti, syönyt välillä hyvin ja välillä mitä sattuu. Olen tuijottanut täysin zombiena eteeni ja luullut, etten naura enää koskaan. Olen nauraa käkättänyt Anna Perhon Pientä säätöä -kirjalle ja sille kissalle, joka järjesti kerrostaloasunnossa 13 tunnin bileet. Olen muistellut rakasta veljeäni ja tuntenut lamauttavaa tuskaa, mutta myös hymyillyt joillekin muistoille. Olen murtunut siitä ajatuksesta, etten enää koskaan kuule hänen ääntään. Olen käynyt pari kertaa salilla, ja yksin leffassa katsomassa Kaunottaren ja Hirviön. Tänään palasin töihin, sillä siihen omaan normaaliarkeen on vain pakko yrittää palata pikkuhiljaa. Pimeys ei ihan heti väisty, mutta tahto selvitä on vahva. Ja vaikka teen arkeeni kuuluvia normaaleja asioita ja nauran tv-ohjelmalle, en ikävöi tai rakasta veljeäni sen takia yhtään sen vähempää.
Kirjoitin eilen Facebookiin julkiset kiitokset läheisilleni. On ollut aivan valtavan upeaa huomata se kaikki rakkaus ja tuki, mitä minulla on ympärilläni. Toivottavasti saan joskus osoitettua kiitollisuuteni niille, jotka tällä hetkellä pitävät minua pystyssä ja järjissäni. Yksi lupasi tulla luokseni vaikka keskellä yötä, toinen kehotti soittamaan tai laittamaan viestiä milloin tahansa. Kolmas lupasi kyydin keskussairaalaan järjestyvän viidessä minuutissa, neljäs pui asiaa kanssani ja kertoi ihailevansa vahvuuttani. Viides kertoi omasta vastaavasta kokemuksestaan ja lupasi, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Osanottoja ja myötätuntoa sateli joka puolelta, myös tuntemattomilta.
Kaikilla tuntui olevan myös yksi ja sama huoli: kun ei tiedä, mitä sanoa. Jos yhtään lohduttaa, niin en minäkään tiedä. Mitä tällaiselle ihmiselle edes voisi sanoa? Kuten sanoin, aiheesta ei ole olemassa oppikirjaa. Esimieheni sanoi hänelle soitettuani, että no voi helvetin kuustoista. Se on oikein hyvin sanottu, se.
On ollut myös kiinnostavaa huomata se, että kaikki eivät osaa kohdata surevaa tai vaikkapa sairastunutta. Yksi ei reagoi mitenkään, toinen ei uskalla tervehtiä, kolmas ei saa katsotuksi silmiin. Aluksi se tuntui pahalta ja teki mieli älähtää, että I'm still here. Mutta toisaalta ymmärrän - ei sekään väärin ole, ehkä jotkut vain lamaantuvat tragedian edessä. Mutta ei silti kannata liikaa miettiä sitä, että jos sanookin jotain väärin. Oikeita sanoja ei ole, joten ei voi olla vääriäkään. Paitsi no, älä nyt kuitenkaan sano, että tuleehan niitä uusia.
Jokaisen tragedian kohdanneen suru on yksilöllinen, joten en voi puhua kaikkien puolesta. Mutta jos juuri sinä satut miettimään minusta, että voikohan tuolle kertoa omia kuulumisiaan, kysyä kesäsuunnitelmista tai lähettää linkin Antti Holman V-lauluun, niin kyllä voi. Minä olen edelleen se ihan sama ihminen, surullinen vain.
Kaikki postauksen kuvat www.pixabay.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti