Pääsääntöisesti välttelen unelmointia, enkä oikeastaan itsekään tarkalleen tiedä, miksi. Ehkä Annan sanoissa on perää ja unelmointi on pelottavaa. Entä, jos ne eivät toteudu tai ovat muiden mielestä tyhmiä? Tai entä, jos toteutuvat?
 |
| insert aihealueeseen sopiva, korni mietelausekuva here Kuva: Weheartit |
Kauppojen infopisteissä työskennellessäni haaveilin säännöllisistä työajoista ja arkirytmistä. Nuorempana ajattelin, että kasista neljään -työ ei missään nimessä sovi minulle. Pari vuotta ennen kolmekymppisiäni huomasin ajattelevani, että kylläpä vaan sopisi. Valmistuessani vajaat 10 vuotta sitten sanoin, että unelmatyöni liittyisi esimerkiksi nettisivujen ylläpitoon, ja koko aspa-uran ajan haaveilin enemmän koulutustani vastaavasta työstä. Tilaisuus tuli eteen, joten hyppäsin vakiduunista reilun vuoden määräaikaisuuteen, ja sillä tiellä ollaan.
Tällä hetkellä teen töitä maanantaista perjantaihin, kahdeksasta neljään. Asiakaspalvelun ohella ylläpidän yrityksemme nettisivuja ulkopuolisen koodarin avustuksella, ja pyöritän firman some-kanavia. Olen siis parikymppisen minäni unelmaduunissa. Olen siinä mielessä onnekas, että tuo vajaan kolmen vuoden takainen hyppy pois tutusta ja turvallisesta kannatti – määräaikaisuus muuttui reilu vuosi sitten vakinaiseksi työsuhteeksi.
Olen tyytyväinen nykytilanteeseen. Mutta haasteessa ei ollutkaan kyse siitä, mitä tekemällä olisin tyytyväinen. Vaan siitä, että mitä tekisin, jos kaikki olisi mahdollista eikä tarvitsisi miettiä rahaa, ikää, fyysisiä rajoitteita, liikaa mukavuudenhalua tai laiskuutta.
Työskentelisin hyvinkin todennäköisesti hyvinvoinnin ja/tai liikunnan parissa. Unelmoin jonkun jumppatunnin vetämisestä – bodyjamin tai bodycombatin tietysti pääasiassa. En tiedä olisiko tämä silti päätyöni, mutta aina silloin tällöin kävisin loistamassa jumppasalin edessä.
 |
| Olisipa huikeaa olla joskus niin hyvä, että pystyisi ohjaamaan muita. Kuva: Weheartit |
Olisin myös lahjakas tanssija, ehkä laulajakin. En haaveile mistään eturivin poptähteydestä, mutta unelmissani olen joskus esiintynyt suuremmillekin yleisöille.
Tanssimisen lisäksi osaisin tehdä mielikuvituksellisia ja hauskoja koreografioita, ja organisoisin tanssi-flashmobin johonkin suurkaupunkiin. (Oikeasti, kuinka siistejä ovat Youtubesta löytyvät flashmob-videot? Niiiin siistejä!)
 |
| Organisointi jäänee unelmaksi, mutta josko joskus onnistuisi edes osallistumaan? Kuva: Weheartit |
Jumppaohjaaja-/esiintyvä taiteilija-/hyvinvointivalmentaja-työltä jäävällä vapaa-ajalla kirjoittaisin. Paljon. Ehkä jopa kirjan.
Matkustelisin siellä ja täällä, ainakin New Yorkissa, Los Angelesissa ja Australiassa. Saattaisinpa jopa talvikuukausina asua jossain lämpimässä, josta palaisin järven rannalta löytyvään omakotitalooni asumaan.
 |
| Vapaa-ajalla myös lenkkeilisin. Ihan vaan muina fitnesspimuina karun kauniissa maisemissa. Kuva: Molly Rustas |
Niin. Kaunis unelma itsestä. Joillekin nämä voivat olla täysin toteutettavissa olevia asioita, itselleni tulevat jäämään unelma-asteelle. Esiintyjää minusta ei koskaan tule, sillä 11-vuotisen viuluharrastuksen jäljiltä on yli 15 vuotta lopettamisen jälkeenkin aivan liian hyvässä muistissa se, kuinka paljon vihasin matineoita. Koulussa jännitin jo esitelmän pitämistäkin, joten pohja kiertävälle taiteilijalle ei ole kovin vahva. Laulaa osaan tiettyyn pisteeseen asti ja sävelkorvani on hyvä, mutta tekniikkani ei riitä vau-efektiin asti. Tanssijaksi olen yksinkertaisesti liian vanha ja kömpelö.
Mutta haittaako se? Ei. Unelmia on hyvä olla. Niitä downgreidaamalla pääsen haavetasolle, johon kuuluu mm. nelipäiväinen työviikko tai mahdollisuus olla joskus siinä asemassa, että voisi pitää muutaman kerran kuukaudessa etäpäivän. Lisäksi jatkan haaveilua vahvasta ja kauniista vartalosta sekä niin hyvästä kunnosta, että pystyn puhumaan samalla kun tanssin tai potkin (joilloin Les Mills-ohjaajuus jäisi enää omasta uskalluksesta (ja ehkä ihan vähän taidoista) kiinni). Eikä se New Yorkkaan ole lopulta kuin lentomatkan päässä.
 |
| Joko mennään? Kuva: Weheartit |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti