Kohta ne tulevat - älä ole saliääliö

Melkeinpä joka vuosi olen todistanut erästä tiettyä keskustelua salilla käydessäni. En samojen ihmisten toimesta ja sanamuodotkin ovat saattaneet vaihdella, mutta asiasisältö on aina ollut sama:

- Kohta ne taas tulee.
- Joo, ne.
- Ei mahu taas olemaan ja joutuu kattelemaan sitä räpiköintiä.
- Joo, aina hirveet jonot joka paikkaan ja kun ei siitä touhusta tuu ees ikinä mitään.
- Ei tuu ei. Menisivät jonnekin muualle.
- Niin justiin, tartte tänne tulla toisten tielle.

Ok, myönnetään. Yllä kuvattu keskustelu on aikamoisen kärjistetty versio, mutta yleensä näistä sananvaihdoista huokuva asenne on juuri tuollainen.

Ne ovat uudenvuodenlupauksen tehneitä, elämäntaparemontin aloittaneita tai muuten vain kuntoilusta kiinnostuneita. Ne ovat juuri niitä, jotka saattavat hieman muistuttaa peuraa ajovaloissa, pälyillä ehkä vähän ympärilleen tai seistä jonkun kuntosalilaitteen vieressä epäröivän näköisenä. Ne ovat salien uusia asiakkaita.

No joo. Onhan se ihan fakta, että tammikuun toinen päivä näkyy saleilla ihan selkeästi. Yhtä selkeästi näkyy se, kun joidenkin innostus laantuu ennen kuin kunnolla alkoikaan, ja helmi-maaliskuussa alkaa olla taas ”normaalimpaa”. Huomasitteko: joidenkin. Joidenkin innostus laantuu, ei kaikkien.

Tästä ryhmästä osa jää saleille ihan vakkariasiakkaiksi. Heistä voi parhaassa tapauksessa tulla vaikka treenikavereitasi. Eli mitäs jos tänä vuonna kokeiltaisiin toisenlaista lähestymistapaa?

Myönnetään. Kyllä minuakin ärsyttää jonottaa laitteisiin, mutta takavuosien mainosta lainatakseni: elämä on. Alkuvuoden rynnistys näkyy toki myös ryhmätunneilla: omaan käyttäytymiseeni tämä vaikuttaa ainoastaan siten, että lähden kohti keskiviikkojameja viisi minuuttia aiemmin kuin normaalisti. Tällä yleensä ratkaisen salin takaosaan joutumis-logistiset ongelmat.

Ne eivät ole sen huonompia kuin muutkaan, ne vain ovat aloittaneet vähän myöhemmin. Ja eikös ole hyvä, että ovat ylipäänsä aloittaneet? Ja fiksujakin ovat, kun valitsivat niin hyvän salin. Vai mitä?

Itse taisin ostaa salijäsenyyteni marraskuussa 2011 (vai 2010?), eli en kuulunut kesän- enkä joulunjälkeiseen suureen aaltoon. Liekö tämä syynä siihen, etten muista, että minua olisi koskaan katsottu pahasti. Vaikka taatusti muistutin peuraa ajovaloissa, en tiennyt mihin silmäni laittaisin ja mietin yhden jos toisenkin laitteen kohdalla, että miten päin tähän vehkeeseen kuuluu istua.

Tänä vuonna ajattelin kokeilla jotain todella extremeä. Vähintään nyökätä, ehkä hymyilläkin. Ja ehkä, ehkä jopa sanoa, että kerro ihmeessä jos tarvitset apua laitteen säätöjen kanssa.

Villi veikkaus, että henki ei lähde kummaltakaan. Saattaapa jopa tulla hyvä mieli.