Autoilija-Anni

Olen pääsääntöisesti hyvinkin rauhallinen ihminen. Sen lisäksi olen mielestäni ihan ok kuski. Minulla on siis oma auto, jota osaan käsitellä ihan kohtuullisen hyvin. En suostu ajamaan suurkaupungeissa, mutta tutuilla kulmilla pärjään oikein hyvin. En kaahaa mutta pidän järkevät tilannenopeudet, huomioin kevyen liikenteen parhaani mukaan ja käsittelen autoa nätisti.

Minun ja autoni suhteessa on kuitenkin yksi ongelma. Raha. Ymmärrän kyllä, että yksityisautoiluun menee rahaa: tankkaaminen on no problem, kausihuollot, katsastukset ja muut samoin. Mutta. Olisihan se nyt ihan hemmetin hienoa, että saisi joskus elämässään lähteä autohuoltoliikkeestä ajatellen, että no tämäpä meni kivasti.

Käytin siis autoni eilen kausihuollossa. Merkkiliike lähestyi minua muutama viikko sitten tarjouslappusella, jonka sitten päätin käyttää hyväkseni. Kausihuolto ja katsastus samalla keikalla - kuinka kätevää. Ajattelin, että kaiken järjen mukaan lasku pysähtyy parinsadan euron tienoille.

Pysähtyihän se 167 euroon. Mutta ei tää auto ole katsastuskunnossa, sanoi huoltosetä. Ja sitten alkoi tulla tekstiä. Parin kohdan jälkeen sanoin stop, ja kävin hakemassa miehen pihalta kuuntelemaan. Pää pyörällä ja kiukunkyyneleitä vastaan taistellen kuuntelin noin sadankolmentoistatuhannen kohdan mittaisen listan siitä, mitä kaikkea pitäisi korjata. Sain nielaistua miten helevetissä tästä kioskista ei ikinä pääse ulos hyväntuulisena -tyyppisen tuiskahduksen, kun eihän se sen sedän vika ollut. Kai.

Kuva: Pinterest

Kaikki kohdat yhteen ynnättynä laskun loppusumma tulee olemaan karvan yli tonnin. Että kiitoksia vaan nyt oikein kovasti paljon.

Elämäni miehet eli mies ja isä ovat ns. tolkun immeisiä, ja osaavat suhtautua asioihin järjellä. Kuluvia osia ja ei tälle nyt voi mitään. Huollettava on. Ihan normaalia tämä, sattuu vaan nyt useampi osa pettämään samaan aikaan.

Minun tolkkuni loppui n. 500 euron kohdalla, ja olisin halunnut ajaa koslani lähimmän uimarannan laiturilta järveen. (Harmi, että taitavat kaikki olla vielä jäässä.)

Kotimatkalla iski raivoitku, ja se jatkui vielä pitkään kotonakin. En tiedä miksi, mutta jostain syystä autoon työnnetty raha menee joka ikinen kerta tunteisiin. Ehkä siksi, että olisi ollut muutakin käyttöä. Ehkä siksi, että pettymys heinäkuulle haaveillun lomareissun mahdollisesta menetyksestä löi vasten kasvoja.

Näin vuorokauden hengittelyn jälkeen asia ei tunnu enää maailmanlopulta. Pakkohan se on saada kärry kuntoon, ja isä lupasi osallistua huhtikuussa 34 vuotta täyttävän tyttärensä synttäreiden kunniaksi remontin kustannuksiin.

Mutta silti. Tuhat perhanan euroa. Sanokaa nyt, etten ole auton aiheuttamien kustannusten suhteen ainoa Raivo-Raija?