Rakas Mikkelini

Olen jonkin aikaa pyöritellyt päässäni postausaihiota siitä, miksi tämä kaupunki on minulle niin tärkeä. Sitä on toisaalta hirveän vaikea selittää; toki täällä on paljon minulle tärkeitä ihmisiä, mutta myös jotain muuta selittämätöntä. Tästä ei siis tule kaupunkiesittelyä, enkä aio käydä läpi keskustan tarjontaa, harrastusmahdollisuuksia tai sen sellaista. Pääasiassa yritän avata sitä, miltä minusta täällä asuessa tuntuu.

Olen keskisuomalaisen, vajaan 20 000 asukkaan pikkukaupungin kasvatti. (Pakko tähän väliin mainita, että jouduin googlettamaan väkiluvun – kuntaliitosten myötä se on kasvanut, enkä ollut nykyisestä enää perillä. Kertonee jotain nykyisestä tunnesiteestä tai sen puutteesta…) Kävin lukion loppuun siellä, pidin välivuoden ja sen jälkeen pyrin muutamaankin eri kaupunkiin opiskelemaan. Mikkelin amk:sta löytyi omimmalta tuntunut koulutusala, joten olin vallan onnellinen päästessäni sisään. Olin parikymppinen, ja liikkeellä jaa miksipä ei, eihän sinne ole pakko jäädä -mentaliteetilla.

Jo opiskeluaikana Mikkeli tuntui kuitenkin hirveän omalta. Eihän tämä mikään metropoli ole, mutta jo silloin ennen kahta isompaa kauppakeskusta löysin täältä kaiken, mitä tarvitsin. Rakastin opiskeluaikaista kämppääni, vaikka kerrosnaapureina asuikin kaksi kuusikymppistä alkoholistia, jotka uhkasivat vuoropäivin tappaa toisensa kirveellä ja olla ikuisesti ystäviä. Minua eivät häiriköineet koskaan – tai no; kerran avustin toisen kotiinsa kun avain ei ollut osua lukkopesään, ja kerran yritin toisen kanssa keksiä, miksei poikansa ollut soittanut moneen päivään. Useampana sunnuntaina vakuutin pyhäpuvussaan hississä vastaan tulleelle tapaukselle, etteivät edellisen yön äänet olleet haitanneet nukkumistani.

Opiskelukaverini puhuivat usein menevänsä kämpilleen, minä menin jo silloin kotiin.

Sain opiskelut päätökseen, ja jonkin verran ennen koulun loppua päättyi myös jälkeenpäin ajateltuna melkoisen haitallinen ja hirvittävän kipeää tehnyt suhdeviritelmä. Jälkiviisaana ja etenkin vanhempana tekisin monta asiaa toisin, mutta tuolloin sitä vielä uskoi voivansa korjata toisen ihmisen. Kesän olin niin sanotusti tolkuttoman hajalla, mutta jostain syystä sain silloinkin kaupungista turvaa. Kävelin, kävelin ja kävelin. Kävin kahdesti päivässä kiertämässä saman lenkkireitin, ja pysähdyin joka kerran tuijottamaan pientä virtaavaa jokea. Äitiä tuli välillä ikävä, entistä kotikaupunkia ei.

Vuoden päästä aloin miettiä, olisiko lähempänä kotikontuja kuitenkin ollut parempi olla. Hain töihin ex-kotikaupunkia lähellä olevaan isompaan kaupunkiin ja pääsin. Sanoin heipat Mikkelille ja muutin. Muutaman kuukauden päästä aloin miettiä, että helvettiäkö minä tänne tulin. En ole kotonani, en kuulu tänne, ja oikeastaan olen yksinäisempi kuin koskaan. Mulla on koti-ikävä, totesin äidilleni, joka lohdutti, että tässähän tämä koti on 40 kilometrin päässä. Ei sinne, vaan Mikkeliin. Samoihin aikoihin tajusin, että olisihan se ex-työkaveri (nykyinen mies) ollut sittenkin ihan mukava, ja aloitin työnhakurumban uudelleen.

Syksyllä 2010 napsahti kohdalleen, ja mikkeliläistyin uudelleen. Työpaikka on vaihtunut sen jälkeen kerran, asunto samoin, mies ei kertaakaan. Kaupunki tuskin vaihtuu ainakaan toistaiseksi – aika paljon pitäisi mennä pieleen, että tuntisin tarvetta muuttaa. Rakastan tätä kaupunkia, sen kodikkuutta ja sen tuomaa tunnetta. Kun minulta kysytään kotikaupunkia, vastaan silmänräpäyksessä Mikkeli. Usein sitten joudun tarkentamaan, että niinno en mie kyllä täältä ole lähtöisin, mutta.

Miksi ihminen kadottaa tunnesiteen kotikaupunkiinsa? Omalla kohdallani todennäköisimmin siksi, ettei lapsuudenkotiani ole enää olemassa. Vanhempani ovat eronneet, isä uudelleen naimisissa ja molemmat asuvat talossa/asunnossa, jossa en ole koskaan itse asunut. Siellä ei ole mitään omaa, täällä kaikki on omaa. Perhekriisin osuessa kohdalle kaivoin viimeisetkin juurieni rippeet ex-kotikaupungista ja toin ne tänne, kai suojellakseni itseäni. Perhettä on mukava nähdä, mutta miten ihanaa on tulla takaisin kotiin. Myös tuon perhettämme kohdanneen helvetin aikoihin tunsin täällä turvaa – jokaisen heitetyn reissun jälkeen ahdistus rintalastassa hupeni sitä mukaa, mitä lähemmäksi Mikkeliä pääsin.

Niin kliseistä kuin se onkin, niin koti todella on siellä, missä sydänkin.